02.10.2008

Olen havainnut uskonasioiden olevan tärkeitä monille ihmisille, joten koen asialliseksi jakaa omiakin mietteitä aiheeseen liittyen. Tavoitteenani on kuvailla, minkälaisen arvomaailman ympärillä pääni pyörii.

Olin itse noin 20-vuotiaaksi asti evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Kävin rippikoulun, olen käynyt ajoittain kirkossa ja käyn sitä edelleenkin ajoittain. Vanhemmilleni uskonto ei ole koskaan ollut kovin näkyvää, mutta kirkoissa ja luostareissa on käyty, uskontoihin on tutustuttu ja virsiä on laulettu. Etenkin virsien laulamisesta pidän itse yhä, sillä laulaminen on mukavaa, enkä ole valmis rajoittamaan repetuaariani vain siksi, että sanat löytyvät virsikirjasta. Monen virren sanoma on sitäpaitsi varsin mainiota kuultavaa kaikille, uskontoon katsomatta. Jossain välissä siis erosin kirkosta, sillä en nähnyt sen tarjoavan minulle mitään – uskon voi löytää itsekin, helpomminkin.

Uskonto on osa elämääni monin tavoin. Velipuoleni kanssa käydään joskus pikkutunneille asti venyvää keskustelua uskonnon tulkinnasta – hänellä kun on aihetta pitkään opiskelleena paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Tuttavapiirissä on joitain, joille kirkko merkitsee enemmän ja koen, että aiheesta voidaan jutella sivistyneesti. Moni tuttava on myös tehnyt vapaaehtoistöitä seurakunnille eikä tämän työn merkitystä voi vähätellä. Tamperelaisena en voi myöskään unohta Asseri Nybergiä ja sitä suurta määrää väsymätöntä työtä, minkä hän teki paitsi seurakunnan ja kunnan, mutta myös ennen kaikkea ihmisten puolesta. Järjestäytynyt uskonto on toiminut monelle hyvälle asialle voiman antajana, ei rajoittimena. On luonnollista, että se näkyy ympärillämme.

Avaanpa mietteitäni hieman lainaamalla pätkän pitkään työn alla olleesta runonkaltaisesta, johon olen koittanut raapustaa uskonasioita.

ei tiili toisen päällä
lauta viereiseen naulattu
halli kiveen hakattu
olko jumalaa mahtavampi

Jos jumala on olemassa, en usko hänen armonsa rajoittuvan vain tiettyjen rakennusten sisälle. En usko sen vaativan tietynlaista geometriaa talon rakenteissa, tietynlaista organisaatiota sitä jakamassa tai tiettyä aikaa kalenterista tahi kellosta sen toteutumiseksi. Mielestäni jokainen teko on yhtä paljon tai vähän pyhä kuin toinenkin.

Pidän monia järjestäytyneitä uskontoja uskon vihollisina. Mielestäni oman uskon, jumalan tai tarkoituksen löytäminen on asia, johon ei voida antaa ohjeita. Mikään enemmän tai vähemmän pyhä kirja tai henkilö ei voi kertoa, mistä usko löytyy ja miltä se näyttää tai tuntuu. Vain jokainen itse voi löytää oman uskon. Sitä ei voi sanoa sanoina eikä sitä voi jakaa, sillä usko on jokaisen oma. Se määrittää meidät yksilöinä.

En ole uskontokuntien toimintaa vastaan. On tärkeää huomata, että kotoinen evlut-kirkkommekin tekee paljon toimintaa, johon ei liity mielestäni epäkorrekti jumalan löytämisen ohjeistaminen. Heidän toiminnassaan on paljon tärkeää sosiaalista työtä, joka on auttanut ja yhä auttaa ihmistä avun tarpeessa. Ja jos joku löytää uskontokunnan avulla paremman olon ja voinnin elämäänsä, ei sitä sovi kieltää. Uskonto on osa kulttuuridiversiteettiä – asioita, jotka ovat tarjolla, saatavilla eri muodoissaan niille jotka niitä hakevat. Yhtä lailla, niiden tulee olla vapaaehtoisia, asioita joista voi myös kieltäytyä. Niistä ei tarvitse pitää, mutta niiden on saatava olla olemassa, kunhan niiden olemassaolo ei ole pois joltakulta toiselta.

Mielestäni uskontoa ei saisi missään nimessä antaa perintönä lapselle. Se on pahinta mahdollista lasten pahoinpitelyä. Kun vanhemmat kertovat lapselle mihin uskoa, he eväävät lapselta kenties jopa loppuiäksi mahdollisuuden etsiä ja löytää oma uskonsa ja tarkoituksensa. Uskontokuntien tiettyjen toiminnan muotojen pitäisi mielestäni rajoittua aikuisille. Onko oikea ikäraja 15,16 vai 18, on sitten pidemmän mietinnän asia. Mielestäni kuitenkaan lasta ei pidä saada liittää uskontokuntaan vanhempien toimesta, vaan hänen pitää tiettyyn ikään itse päättää sellaiseen liittymisestä tai liittymättä jättämisestä.

Koulujen tehtävä on tarjota tietoa. Näin ollen kannatan pakollista uskonnon opetusta kouluissa, joskin hieman eri muodossa. Sen pitäisi kertoa eri uskontojen historiasta, taustoista, nykytilasta yms. Tyylin pitäisi olla teoreettista, eikä hurmoksellista. On äärimmäisen arvokasta tietoa ymmärtää eri uskontoja. Samalla pitää myös rohkaista lapsia löytämään itse oma elämänkatsomuksensa ja mahdollinen uskontonsa. Opetus olisi tyyliltään varmaankin yhdistelmä uskontoa, elämänkatsomustietoa, filosofiaa ja psykologiaa. En pidä positiivisena ajatusta, että uskonnot poistettaisiin opetuksesta tai jätettäisiin vapaaehtoiseksi. Tiedon puute voi ajaa ihmisiä uskomaan moneen äänekkäästi ja voimallisesti itseään markkinoivaan asiaan ja aatesuuntaan, jotka eivät usein johda hyvään. Hurmosliikkeet, ihmisten huijaamiseen keskittyneet uskonnot ja muut vastaavat toimivat vain niin kauan, kun epävarmoja ihmisiä on helposti huijattavissa. Koulujen tehtävä on tarjota tietoa tämän riskin pienentämiseksi.

Seksuaalitasa-arvo ja uskonnot ovat kuuma peruna, mutta asiaan on mielestäni kylmäpäinen, lyhytsanainen ratkaisu. Yhdistys tai yhteisö, myös uskontokunta, voi määrittää toiminnalleen rajat – ne voivat rajoittaa jäsenyyden vaikkapa vain heteroseksuaaleille jos näin haluavat. Kuitenkin, jos tällainen yhteisö saa tukea kunnalta tai valtiolta, sen on toimittava perustulain mukaisesti, eikä minkäänlainen ihmisten lokerointi ilman järkiperusteita (kuten miesten ja naisten wc:t) saa olla sallittua. Eli toisin sanoen, perustuslain tasa-arvopykäliä noudattamaton toiminta ei voi olla julkisesti tuettua – oli kyseessä uskonto tai pokerikerho.

On myös mielestäni huolestuttavaa, että perustuslaki sallii syrjinnän uskonnon verukkeella. Eiköhän tästä 1600-luvun trendistä voitaisi jo vähitellen luopua.

Luokka: Minä itse
You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. Responses are currently closed, but you can trackback from your own site.

Comments are closed.