03.10.2008

Olen ottanut motokseni puhua hyödyllisen ihmisen puolesta. Vaikka sana sinänsä on melko simppeliä suomea, koen hyödylliseksi kertoa, mitä hyödyllisyys minulle merkitsee ja miksi sitä haluan korostaa. Perusajatus on, että hyödyllinen ihminen on onnellinen ihminen. Ihmisellä tulee olla mielekästä tekemistä, tarkoitusta, mahdollisuus olla hyödyllinen ja mahdollisuus tuntea saavansa jotain aikaan. Tältä osin filosofia on sama ihmisestä toiseen, mutta menetelmät ovat paljon yksilöllisempiä.

Ajatusmaailmaa voi soveltaa monilla tavoin, ohessa muutama tulkinta jaoteltuna ikäryhmiin.

Hyödyllinen lapsi

Kenties hyödyllisyyden aiheista ristiriitaisin – on totta, ettei alle kouluikäisen lapsen tehtävä ole tehdä töitä tai opiskelua, mutta oppimista ja kokemista siihen kyllä kuuluu. Osa valmentautumista kouluun on ympäristön ja ihmisten ymmärtämistä. Uskon päiväkodin yhteisöllisyyden olevan ensiarvoisen tärkeää lapselle ja täten koen päivähoidon kuuluvan jokaiselle lapselle. Ei vanhempien status saa olla syynä lapsen eriarvoistamiseen päivähoitopaikan suhteen. Toki priorisointia on tehtävä hädän tullen ja maksuvalmiilta vanhemmilta on kohtuullista ottaa päivähoidosta myös hintaa, mutta tavoitteen pitäisi olla yksiselitteinen oikeus yhteiseen päivähoitoon. Päivähoito ei tokikaan korvaa vanhempia, mutta ei myöskään päinvastoin. Yhteisöön tutustuminen ja oppimisen mahdollisuudet ovat asioita, joita yksin kotihoidolla ei voida tarjota.

Päiväkotien läheinen sijainti on luonnollisen tärkeä tekijä, mutta kovin tarkkoja ehtoja toteutumisen tarkalle mallille ei tule antaa. Jos yksityinen taho osoittaa kykenevänsä hoitamaan asiat fiksusti, se sallittakoon. Julkisen tai yksityisen option valintojen välille ei pidä tehdä mitään arvovalta- tai periaatekysymystä, vaan pitää keskittyä siihen mitä rahalla saa. Päätöksistä pitää myös perääntyä jos ne todetaan virheellisiksi. Uskon molempien vaihtoehtojen toimivan rinnakkain, jos halua siihen löytyy. Uskon tämän mallin myös helpottavan tilojen löytymistä.

Vanhempien kiire on asia, jota kunta tai valtiokaan ei voi tuosta vaan korjata. Työnantajana toki kaupunki voi huolehtia äitiys- ja isyysvapaisiin liittyvien asioiden mallikkaasta hoidosta. Myös joustomahdollisuudet, kuten puolipäiväisen työsuhteen tarjoaminen ovat tärkeitä tapoja tukea lapsiperheitä työnantajan toimesta.

Ympäristön turvallisuus on tärkeä tuki lapselle. Oman lapsuuteni vietin Pyynikillä, Palomäentien ympäristössä, enkä voi sanoa kokeneeni turvattomuutta. Myöhemmin kaupunki tosin tuhosi lähes kaikki pulkkamäet läheltä, enkä voi vieläkään käsittää ajatuksen juoksua sen takana. Jonkun mukaan on sopimatonta, että luonnonsuojelumetsässä lasketaan mäkeä. Tuon väitteen ristiriitaisuus ihmetyttää – eikö lapsille pitäisi nuoresta pitäen juuri kuvailla, mitä kaikkea hienoa ja hauskaa luonnosta välittäminen tuo tullessaan. Lapset tarvitsevat leikkipaikkoja ympäri vuoden ja leikkipaikat puolestaan tarvitsevat turvallisuutta. Turvallisuus lähtee luottamuksesta ja alueellisesta aktiivisuudesta. Kaupunginosat ja lähiöt ovat parhaita oman alueensa tuntijoita. Kaupungin tulisi ylläpitää aktiivista dialogia asukasryhmien ja lähiöyhdistysten kanssa.

Hyödyllinen koululainen

Loppujen lopuksi lapsen, koululaisen ja nuoren elämään pätevät samat perusasiat – oppiminen ja leikkiminen, joista jälkimmäinen tosin saa tietyllä iällä nimekseen harrastamisen. Suomessa on ymmärretty erinomaisesti oppimisen ajatus, sen rohkaisevuus, soveltavuus ja yksilöllisyys. Suomalaiset koulut ja niitä pyörittävät opettajat sekä muut ammattilaiset ovat kiitoksensa ansainneet. Valitettavasti kiitosta ei herunut edellisen laman aikoihin, jolloin koulut laitettiin kovimmalle mahdolliselle säästökuurille. Kun opetuksesta tiputettiin pois yksilöstä välittäminen resurssien puutteessa, eniten huomiota tarvitsevat lapset jäivät ilman huomiota ja ongelmat, jotka olisi voitu ratkoa vähällä silloin, ovat pahimmillaan paisuneet jättimäisiksi nyt. Vaikkakin prosentuaalisesti määrä on pieni, on pahoinvoivien nuorten määrä silti aivan liian iso ja uskon sen osin heijastavan aikanaan tekemiämme säästöjä. Maksamme nyt moninkertaisesti sen, minkä tuolloin säästimme.

Koulu ja perhe ovat lapsen ja nuoren tukijalkoja, eikä yksi voi korvata toista. Opettajien ja huoltajien on harjoitettava yhä enemmän dialogia, yhä suuremman molemminpuolisen arvostuksen tukemana. Osapuolten on luotettava toisiinsa enemmän, jotta nykyiset, ajoittain todella huonot välit kodin ja koulun välillä saataisiin paranemaan. Opettaja joutuu antamaan myös vaikeita ohjeita ja mielipiteitä, jotka vanhempien on ymmärrettävä, vaikka se tuntuisi kovinkin kivuliaalta. Kunnan tehtävä on tukea tätä dialogia, edesauttaa sen muodostumista ja tukea julkista, molemminpuolista keskustelua.

Erilaiset kulttuurit ovat olleet osa kouluelämää jo pitkään. En usko, että nykyinen monikultturismin trendi muuttaa tilannetta juurikaan. Suomalaisen koulun tehtävä on valmentaa suomalaiseen yhteiskuntaan, opettaa maamme kieliä, tapoja ja lakeja. Luonnollisesti tämän lisäksi koulussa kerrotaan lukuisista muista maista, kielistä ja kulttuureista, niin nykyisistä kuin menneistäkin. Tavoite ei kuitenkaan ole muuttunut vuosikymmenten aikana – koulutiensä päättäneellä nuorella tulee olla eväät suomalaisessa yhteiskunnassa pärjäämiseen. Tarjoamalla nämä samat eväät lapsille heidän ihonväriin ja kotimaahan katsomatta toteutamme parasta tasa-arvoa. Tuomalla lapset kulttuuriin katsomatta yhteen, samojen oppiaineiden äärelle, opastamme myös tuleville koululaisille sen, minkä olemme mielestäni opastaneet kouluissa jo kautta aikojen – ystävyys ei tunne etnisiä rajoja.

Luonnollinen poikkeus yhteisiin oppiaineisiin on nykyjärjestelmässä uskonto, jossa jaottelua tapahtuu. Pitäisin itse sopivampana uskonnon opetuksen muuttamista kaikille yhteiseksi lukuaineeksi, jossa aiheina ovat maailman eri uskonnot ja elämänkatsomus yleisesti. Lapsen tulee itse pystyä valitsemaan oma tiensä, uskonsa ja uskontonsa, eikä mielestäni sitä saa periä vanhemmilta. Tarjoamalla tietoa kaikista vaihtoehdoista ja näkemyksistä, autamme koululaista löytämään oman tiensä, johon hän voi uskoa.

Alimmasta lisää usko ja uskonto -sivulla.

Hyödyllinen nuori

Nuoren elämään kuuluu paitsi yllä käsitelty opiskelu, myös monenlainen muu toiminta. Jo fysiologisiin syihin vedoten on selvää, että tietyn ikäiset nuoret tarvitsevat enemmän paitsi mahdollisuuksia, myös huomiota. Tämä toteutuu monin tavoin, joista mainittakoon riittävän pienet luokkakoot, sopivasti valinnan vapautta, tarpeeksi henkilökuntaa oppilaitoksissa ja ilmapiiri, jossa ongelmista ei tarvitse kärsiä yksin.

Hyödyllisyys syntyy myös koulun ulkopuolella, harrastamisen kautta. Nuoret ovat yllättävän aktiivisia muodostamaan harrastustoimintaa, yhteisöjä ja seuroja mitä ihmeellisimpien harrastusten ja kaveriporukoiden ympärille. Monissa näistä myös kulttuurien välinen yhteistyö on ollut luonteva osa jo pitkän aikaa. Jo ala-asteella muistan kaveriporukkaan mahtuneen tuttavia niin Kiinasta, Kanadasta kuin Afrikastakin (maata en muista). Nykyisisissä nuorisoyhteisöissä moinen on edelleen luonnollista ja puheet kulttuurien välisistä kuiluista ovat melko onttoja. Suurin ongelma tuntuukin lähtevän vanhemmista, jotka haluavat useimmin uskonnollisiin syihin vedoten eriyttää lapsensa yhteiskunnan ulkopuolelle. Moinen on aina ehdottoman anteeksiantamatonta.

Investoinnit nuorten harrastuksiin ovat todella pieniä. Aikuisten tukea ja apua osataan usein pyytää, tärkeintä on rohkaista toiminnan alkuvaiheilla ja tukea tarpeen vaatiessa. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin tiloja iltapäivien ja iltojen harrastuksille. Tiloja löytyy helpoiten esimerkiksi kouluista ja kirjastoista. Suuren, kliinisen nuorisotalon vetovoimaan en usko – rahaa menee hurjasti ja lopputuloksella ei voida auttaa suurta osaa nuorista. Tiloja pitää olla pitkin kaupunkia, toki myös keskustan lähellä, mutta niiden etsinnässä on käytettävä maalaisjärkeä. Pääosalle harrastustoiminnasta vaatimustaso on valaistus, tuoleja ja pöytiä. Näin sujuvat vaikkapa teatteri, tanssit, laulut, piirustus, monenlaiset pelit ja nokittamalla varustetasoa videotykillä myös monet video- ja tietokoneharrasteet. Tilojen varaamisen pitää sujua myös rekisteröimättömille yhteisöille, eikä tilavuokrilla saa rahastaa. Joidenkin tilojen ja tapahtumien osalta pienet vuokrahinnat ovat paikallaan, mutta suhteellisuudentaju on säilytettävä – nuorten omien yhteisöjen kulut maksavat lähinnä nuoret itse. Yleisten harrastustilojen lisäksi nuorisokahvilalle voisi olla kysyntää, mutta sen ideointiin on saatava apuja nuorilta itseltään.

Nuorten harrastuksia voidaan myös tuoda esille monin tavoin. Monet performanssitaiteet sopivat niin nuorisokahvilan, nuorten teemapäivien kuin Keskustorin esityslavojenkin ohjelmistoon. Vapaat, levymonopoleihin sitoutumattomat nuoret yhtyeet mahtuvat koulun bileitä suurempiinkin tapahtumiin. Tampereen Kaupungin nuorisotoimi onkin pienellä budjetillaan koittanut heitä parhaansa mukaan tuoda esille, säästäen samalla hittimuusikkojen esiintymiskuluista ja Gramex/Teostomafian maksuista. Kirjastot voivat pitää teemapäiviä, joissa erilaisia harrastuksia esitellään paitsi nuorille, myös heidän vanhemmille. Eri harrastusten tuominen esille säännöllisesti auttaa nuoria löytämään uutta tekemistä. Juoksuaika-teemapäivä oli loistava kokeilu ja sitä voidaan varmasti jatkaa.

Nuorten harrasteisiin varmasti palataan eri puolilla tätäkin sivustoa, sillä aihe on minulle läheinen ja tärkeä.

Hyödyllinen aikuinen

Sanonta “työ tekijäänsä kiittää” ei ole tuulesta temmattu. Kokemukseni mukaan hyödyllinen työ on palkitsevaa, rohkaisevaa ja sopivan haasteellista. Palkka ei ole kaikki kaikessa, vaikka toki toimeen on tultava. Pieni palkanlisä ei kuitenkaan korvaa huonon työpaikan ja työilmapiirin aiheuttamaa stressiä, väsymystä ja masennusta. Ihmisen on saatava mahdollisuus hyödylliseen työhön, jos vain terveys antaa myöten. Tässäkään kohtaa ihmisten lokerointi ei auta. Työ on yhtä tärkeää supisuomalaisille ja maahanmuuttajille kuin myös vaikkapa kehitysvammaisille ja invalideille – työkyvyn rajoissa tottakai.

Työnantajana itsekin pyrin jatkuvasti oppimaan lisää rekrytoinnista ja oikean työntekijän valinnasta. Omalla alallani, tietotekniikassa, on mahdollista olla melko välitön työntekijää etsiessä. Esille eivät tule koulutodistukset, vaan todellinen taito ja työntekijän oma halua etsiä tapa osoittaa taitonsa. Kiintiöt ovat ehdottomasti poissuljettuja – sukupuoli, ihonväri tai uskonto eivät kuulu rekrytoinnin kriteereihin. Uskonto on luonnollisesti pidettävä poissa työelämästä ja työpaikalta, kuten suomalaisessa työilmapiirissä on jo pitkän aikaa ollut tapana.

On luonnollista, että esimerkiksi opettajan virkaan on varmistuttava hakijan kirjallisesta pätevyydestä ja muutenkin eri aloilla vaatimukset ovat erilaisia. Uskon silti myös kaupungin listoilta löytyvän paljon töitä, jossa käytännön taidot ajavat ohi koulutodistusten. Todistus on kullanarvoinen apu, mutta omat erikoistaidot saattavat olla eri alalta, tai kenties syventäviä niiden aiheiden osalta, mitkä eivät oppisuunnitelmaan kuulu. Ihmiselle on myös annettava mahdollisuus kehittyä alallaan. Kenties uusi osaston esimies löytyisikin talon sisältä eikä ulkopuolelta?

Kaupunki voi toimia esimerkillisenä työnantajana tarjoamalla positiivisen työilmapiirin. Työntekijä ei saa elää jatkuvassa ulkoistusten, rakennemuutosten tai YT-neuvottelujen pelossa. Vaikka näillä voidaankin joskus saada rahallista säästöä, voivat välilliset kulut työntekijöiden huonovointisuuden myötä olla säästöjä suuremmat. Muutoksen on lähdettävä todellisesta tarpeesta – ei konsulttien ajatuksesta. Kaupungin esimerkki voi ulottua myös monenlaiseen tasa-arvoon, joka alkaa kieltäytymällä kiintiöistä ja ihmisten lokeroinnista. Saman työn pitää olla saatavilla kaikille sopiville henkilöille, jälleen kerran ihonväriin, sukupuoleen tai etniseen taustaan katsomatta. Työntekijän on myös pystyttävä luottamaan hyvällä työllä pärjäämiseen. Se tapahtuu oikeudenmukaisilla palkkiojärjestelmillä, aloitteiden asiallisella käsittelyllä, työympäristön viihtyisyyden parantamisella ja ehkäpä ennen kaikkea pitkänjänteisyydellä. Kvartaalitalous ei ole minkään mukavan työpaikan eduksi, ei julkisen eikä yksityisen.

Kun puolestaan sattuu vahinko, käy onnettomuus tai on elämässä vaikeaa, avun on oltava saatavilla. Liian usein apua tarvitseva laitetaan jonoon, ohjataan hoitoon johon hänellä ei ole varaa tai tiputetaan kokonaan kelkasta. Uskon tässäkin ihmisen haluun päästä takaisin kiinni hyödylliseen elämään ja mahdollisuuksien mukaan takaisin tekemisen pariin. Tehokas hoito ja kuntoutus edesauttavat asiaa. Pienin porkkanoin monia ongelmia voidaan myös välttää. Kaupunki voisi huolehtia työmatkalippujen ulottamisesta kaikkien työntekijöiden käyttöön ja polkupyörällä matkustaville on tarjottava turvalliset säilytyspaikat pyörilleen – tällä hetkellä moista etua tarjotaan lähinnä autoilijoille. Sainpa torilla kuulla myös mainion idean polkupyörien huoltopäivistä, jolloin työnantaja maksaisi vaikkapa kerran-pari vuodessa huoltomiehen paikalle yhdeksi päiväksi.

Hyödyllinen vanhus

Jos omat vanhempani ja isovanhempani ovat minkään asteen esimerkkejä, eläkkeelle jäänti vain lisää kierroksia. Hyväkuntoiset vanhukset haluavat puuhata, harrastaa, pitää itseään kunnossa ja myös auttaa toisiaan. Vapaaehtoista työtä tekeviä on rohkaistava ja heidän työ on noteerattava muutakin kun kausittaisten kiitostekstien liitetietona. Huonokuntoiset tarvitsevat hoitoa ja välittämistä. Perustason ihmisarvoihin kuuluvat oikeus kotona asumiseen, oikeus riittävään hoitoon ja oikeus omista asioista päättämiseen.

Tätä aihetta olen puinut tarkemmin tekstissäni palvelut, hoito ja hyvinvointi.

You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. Responses are currently closed, but you can trackback from your own site.

Comments are closed.