12.10.2008

Tasa-arvo, mielipiteen- ja sananvapaus, kirjesalaisuus ja monet muut tuntuvat Suomen kaltaisessa maassa pitkälti itsestäänselvyyksiltä. Todellakin, näistä ja muista vapauksista on itsenäisessä Suomessa saatu nauttia pitkän aikaa. On kuitenkin myös sanottu, että jokaisen sukupolven pitää valloittaa uudestaan demokratia ja että vapauden hinta on ainainen valppaus. En usko, että kaikki yksilönvapaudet elävät vain Tapio Rautavaaran laulamin sanoin “olkoon näin”, vaan uskon että silmät ja korvat on pidettävä auki ja vapauksia on myös puolustettava.

Yksilönvapaus ei ole aihepiiri, joka kuuluu mihinkään tiettyihin vaaleihin tai tiettyyn hallinnon pykälään. Se on yksittäistä hallinnon osaa ja hallintoa sinänsäkin laajempi käsite, osa jokaista ihmistä ja jokaista päivää. Kannatan myös ja erityisesti väärien mielipiteiden vapaata julkaisua ja tarjoan alla esimerkkejä ongelmista sekä ratkaisuista.

Väärät mielipiteet

Ihmiskunnan kyky käsitellä demokratiaa ei selvästikään ole vielä aivan kypsä. Lähivuosiltakin löytyy useita esimerkkejä kyvyttömyydestämme hyväksyä ihmisten demokraattiset mielipiteet. Itävalta oli oikeistovoiton myötä pakotteiden uhri vuonna 2000, Palestiinalaisten Hamas-ryhmän voitettua vuonna 2006 ajettiin maa kansainväliseen umpikujaan ja Suomessakin maahanmuuttokriittisten ryhmien saama aito kansansuosio aikaansaa kysymyksiä kuten “mikä demokratiassamme on vialla”. Media lähtee hommaan mukaan etenkin räikeillä yleistyksillä, jotka ovat usein lähinnä valheita. Vaan kun valheella loukataan vain väärää mielipidettä, se sallitaan jopa oikeusistuimen toimesta. Demokratia hyväksytään vain niin kauan kun ihmisten mielipide on oikea ja hyväksytty.

Ehkä tärkein ydinfilosofiani kuuluu karkeasti näin: Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus. Tälläkin hetkellä maailmassa on yli kuusi miljardia ihmistä, joista jokaisella on ainakin yksi väärä mielipide. Silti yhdessä on elettävä.

Laki määrittää selkeästi rikokset kuten herjaus ja kunnianloukkaus, eikä näillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Asiallinen kritiikki aiheesta kun aiheesta on sallittava, vaikka se olisi kuinka “väärin”. Suurimmat tulokset kaikkien eduksi tulevatkin kaikkein kipeimpien ja vaikeimpien asioiden puhumisesta. Esimerkkinä voisi mainita Saksassa kokeillun pedofiilien hoitomuodon, joka perustuu heidän keskinäiseen avoimeen keskusteluun omista ajatuksista ja mahdollisista teoista. Tuloksia on pidetty erittäin rohkaisevina. Asioiden sanominen suoraan on ihmisen mielelle hoitomuoto, joka hakee turhaan vertaistaan. Esimerkkinä mainitsemani asia on äärimmäisen kipeä ja arka, mutta sitä tärkeämpää on siitä puhuminen suoraan, ilman hurmosta. Hammurabin lakia ei enää tarvita.

Julkaisumuoto vastaan julkaisu

Internetistä on tullut varsin trendikäs vihollinen viime aikoina. Jo parikin viestintäministeriä, maamme politiikan häpeäpilkut Susanna Huovinen ja Suvi Lindén, ovat käyttäneet ihmisten pelkoa tuntemattomasta törkeästi irtopisteiden haussa. Heidän käyttämänsä menetelmät muun muassa valtiollisen sensuurijärjestelmän perustamisessa ovat paitsi perustuslain, mutta myös kaikkien ihmisoikeuksien vastaisia. En missään olosuhteissa voisi hyväksyä valtiollista sensuuria minkään ongelmaan korjaamiseksi. Kahta kauheammaksi ministerien rikokset tekee se, että heidän toimiensa vuoksi lasten hyväksikäyttö Internetissä vain pahenee. Sensuurin myötä maamme poliisivoimat eivät enää toimi kansainvälisessä yhteistyössä näiden rikollisten saattamiseksi edesvastuuseen. Tämän ja monen muun syyn vuoksi olinkin aktiivisesti mukana sensuurin vastaisessa mielenosoituksessa ja tätä edeltäneessä sekä seuranneessa keskustelussa.

Internet on julkaisumuoto, siinä missä sanomalehti tai kirjekin. Kun mediaan ajoin nousevat esille uhkauskirjeet, emme vaadi virkavaltaa lukemaan ennalta kaikkia kirjeitä. Kun lehdessä julkaistaan sopimatonta sisältöä, emme vaadi poliiseja töihin kustannusyhtiöihin. Kuitenkin, kun vastaava pienemmässäkin mittakaavassa käy Internetissä, olemme valmiita luopumaan tärkeimmistä vapauksistamme sormia napsauttamalla, aplodien saattamana. Kaiken kukkuraksi valitsemme metodiksi valvonnan ulkopuolelle sijoitetun sensuurin, sen sijaan että edes yrittäisimme toimia laittomuuksia vastaan. Näinkö mitätön on ihmisen oikeus mielipiteeseen tai ajatukseen? Näinkö sanomme, että sanan kirjoittaminen näppäimistöllä on eriarvoista kun sen kirjoittaminen kynällä?

Perustuslakimme puhuu aivan syystä sananvapaudesta ottamatta kantaa julkaisumuotoihin. On tärkeä yksilönvapaus sallia mielipiteensä vapaa ilmaisu jokaisessa mediassa. On kansainvälisesti häpeällistä, että maamme on yksi harvoista länsimaista, jossa poliisin toimia asiallisesti kritisoiva tekstisisältö on sensuroitu mielivaltaisesti poliisin toimesta. Tässä kohtaa poliisi toimii oman virkansa lisäksi syyttäjänä ja tuomarina. Pitkällä tähtäimellä vähintään yhtä huolestuttavaa on tietoyhteiskunnan kehityssuunnitelmamme, jossa yksilön vapauksista tai oikeuksista ei mainita sanallakaan. Lähimmäs tätä päästään puhuttaessa vanhanaikaisten tekijänoikeuksien valvonnasta, jonka yhteydessä haluamme yhä rajoittaa yksilönvapauksia ja antaa valikoiduille yrityksille poliisia ja syyttäjänvirastoa suuremmat valvontaoikeudet. Pohjois-Koreakaan ei pysty moiseen.

Olisipa huolestuttavia esimerkkejä vain nämä pari, vaan tapauksia on yhä enemmän. Maamme tietoteknistä hallintoa ja suunnittelua ovat hoitaneet tahot, joilta yksinkertaisesti puuttuu kaikki perustasonkin osaaminen aiheesta. Tehdyt suunnitelmat ovat teoreettisia mahdottomuuksia. Törsätyt rahasummat täysiin mahdottomuuksiin ovat maamme budjettitasolla tähtitieteellisiä. Joka kerta, kun alan asiantuntijat kommentoivat asiaa, valtiovalta haukkuu ja herjaa heitä niin törkeästi, että painokelpoista tekstiä siitä ei saa. Olemme todellakin tietoyhteiskuntana laskusuunnassa ja vauhti yhä jyrkkenee.

Poliittinen korrektius

Matti Vanhasen hallitukset ovat ylittäneet itsensä toteuttaessaan Matin “lehdistö ei saa puhua avoimista asioista” -tavoitetta. On yhä enemmän aiheita, joista ei näy uutisointia etenkään Yleisradion toimesta. Sensuurinvastainen mielenosoitus oli MTV3:n ja Nelosen uutislähetyksen pääaiheita, mutta Yleisradio noteerasi ainoastaan vastapuolen mielipiteen. Hallituksen maahanmuuttolinjoja kritisoineet tahot eivät tahdo päästä enää mihinkään valtakunnanmediaan. Yhä pidemmälle ongelma menee, kun media valtiovallan pelossa ryhtyy demonisoimaan nykyvallan kriitikkoja. Helsinkiläinen filosofian tohtori Jussi Halla-Aho, tunnettu maahanmuuttojärjestelmän kritisoinnista, muuttui Helsingin Sanomissa maahanmuuttajien vastustajaksi. Moni muukin aiheen kriitikko leimataan äärioikeistolaiseksi tuon tuosta.

Toki lehdistö kylvää mieluusti huolta ja hätää – jokaisen onnettomuuden jälkeen etsitään syyllisiä ja pelataan normaalit loppuunkuluneet hallitus vastaan oppositio -välierät. Mielipiteet napataan erittäin kapealta kentältä ja kaikki uskottavat muutosehdotukset hiljennetään. Kauhajoen koulutragedian jälkeen lehteen kelpuutettiin vain tehoton syyttely ja sokea avunhuuto. Moni asiallinen ja rakentava korjausehdotus jätettiin huomioimatta. Yhteiskunnan kehittäminen fiksummaksi ei vaan ole enää mediaseksikästä, ei edes Yleisradiolle. Ilman ongelmia lööpit ovat tehottomia.

Myös Tilastokeskus on otettu peliin mukaan. Blogitekstissäni Tilastofobiaa käsittelen ongelmaa yleisellä tasolla. Erityisesti ihmettelen, miten maahanmuuttajia koskevat tilastot on jätetty pois. Eivätkö juuri todelliset tiedot auttaisi parhaiten ongelmien korjaamiseen? Miten voimme parantaa tilannetta, kun nykytilastakaan ei saa puhua? Tällainen vapaan tiedon sensurointi ei kuulu vapaaseen yhteiskuntaan.

Hullun huutelua?

Moni varmastikin ajattelee, että teen kärpäsestä härkästä. En kiistä, etteikö tämän hetken kokoelma olisi vain aimo pino yksittäistapauksia. Niiden lisääntyvä määrä ja yhä pienempi huomio julkisuudessa antaa kuitenkin syytä, jos ei huoleen niin valppauteen. Asiat, mitä haluan tehtävän eivät ole kovin kummoisia. Toivon vaikeistakin asioista puhumista suoraan, mahdollisuutta kritisoida perustellusti myös viranomaisten toimintaa ja etenkin Yleisradiolle vastuuta laaja-alaisten mielipiteiden julkaisusta. Myös hallinnon keskinäistä tasa-arvoa tulisi kehittää, vaikkapa tuomalla kuluttajavirasto takaisin päätöksentekoon, mistä se lobbauksen myötä kerran pudotettiin.

Kuntatasolla pienet asiat tarkoittavat vaikkapa maahanmuuttoasioiden ja yksityistämisen ongelmien nostamista pöydälle ja niiden puhumista suoraan, kaikkien tietojen kera. Valtiotasolla perustuslain noudattaminen tinkimättömästi kaikessa päätöksenteossa on avainasemassa. EU-tasolla tärkeitä asioita ovat kansalaisjärjestöjen äänen saaminen kuuluviin, yritysten lobbauksen rajoittaminen ja ajoittaiset “entäpä jos” ajatusmallit uusien lakien suunnittelun yhteydessä.

Ennen kaikkea haluan, että oikealla asiantuntemuksella varustetut tahot ovat osana sen aiheen päätöksentekoa. Voi olla, että tietotekniikan asiantuntijoiden yhteen ääneen vihaama Suvi Lindén on asiantuntija jossain aihepiirissä ja siinä aiheessa häntä voisikin kuunnella. Virhe tulee siitä, että hän ja monet kaltaisistaan eivät kehtaa myöntää osaamattomuuttaan monissa aiheissa. Syy voi olla median pelko tai ilmapiiri, jossa heikkouksia korostetaan liiaksi vahvuuksien unohtuessa. Haluan poliitikoille uskottavan mahdollisuuden sanoa “en tiedä”. Nuo kaksi sanaa eivät ole osoitus heikkoudesta, vaan mitä terveimmästä nöyryydestä ja inhimillisyydestä.

You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. Responses are currently closed, but you can trackback from your own site.

Comments are closed.