Kirjoitukset luokassa » Minä itse «

12.10.2008

Tasa-arvo, mielipiteen- ja sananvapaus, kirjesalaisuus ja monet muut tuntuvat Suomen kaltaisessa maassa pitkälti itsestäänselvyyksiltä. Todellakin, näistä ja muista vapauksista on itsenäisessä Suomessa saatu nauttia pitkän aikaa. On kuitenkin myös sanottu, että jokaisen sukupolven pitää valloittaa uudestaan demokratia ja että vapauden hinta on ainainen valppaus. En usko, että kaikki yksilönvapaudet elävät vain Tapio Rautavaaran laulamin sanoin “olkoon näin”, vaan uskon että silmät ja korvat on pidettävä auki ja vapauksia on myös puolustettava.

Yksilönvapaus ei ole aihepiiri, joka kuuluu mihinkään tiettyihin vaaleihin tai tiettyyn hallinnon pykälään. Se on yksittäistä hallinnon osaa ja hallintoa sinänsäkin laajempi käsite, osa jokaista ihmistä ja jokaista päivää. Kannatan myös ja erityisesti väärien mielipiteiden vapaata julkaisua ja tarjoan alla esimerkkejä ongelmista sekä ratkaisuista.

Väärät mielipiteet

Ihmiskunnan kyky käsitellä demokratiaa ei selvästikään ole vielä aivan kypsä. Lähivuosiltakin löytyy useita esimerkkejä kyvyttömyydestämme hyväksyä ihmisten demokraattiset mielipiteet. Itävalta oli oikeistovoiton myötä pakotteiden uhri vuonna 2000, Palestiinalaisten Hamas-ryhmän voitettua vuonna 2006 ajettiin maa kansainväliseen umpikujaan ja Suomessakin maahanmuuttokriittisten ryhmien saama aito kansansuosio aikaansaa kysymyksiä kuten “mikä demokratiassamme on vialla”. Media lähtee hommaan mukaan etenkin räikeillä yleistyksillä, jotka ovat usein lähinnä valheita. Vaan kun valheella loukataan vain väärää mielipidettä, se sallitaan jopa oikeusistuimen toimesta. Demokratia hyväksytään vain niin kauan kun ihmisten mielipide on oikea ja hyväksytty.

Ehkä tärkein ydinfilosofiani kuuluu karkeasti näin: Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus. Tälläkin hetkellä maailmassa on yli kuusi miljardia ihmistä, joista jokaisella on ainakin yksi väärä mielipide. Silti yhdessä on elettävä.

Laki määrittää selkeästi rikokset kuten herjaus ja kunnianloukkaus, eikä näillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Asiallinen kritiikki aiheesta kun aiheesta on sallittava, vaikka se olisi kuinka “väärin”. Suurimmat tulokset kaikkien eduksi tulevatkin kaikkein kipeimpien ja vaikeimpien asioiden puhumisesta. Esimerkkinä voisi mainita Saksassa kokeillun pedofiilien hoitomuodon, joka perustuu heidän keskinäiseen avoimeen keskusteluun omista ajatuksista ja mahdollisista teoista. Tuloksia on pidetty erittäin rohkaisevina. Asioiden sanominen suoraan on ihmisen mielelle hoitomuoto, joka hakee turhaan vertaistaan. Esimerkkinä mainitsemani asia on äärimmäisen kipeä ja arka, mutta sitä tärkeämpää on siitä puhuminen suoraan, ilman hurmosta. Hammurabin lakia ei enää tarvita.

Julkaisumuoto vastaan julkaisu

Internetistä on tullut varsin trendikäs vihollinen viime aikoina. Jo parikin viestintäministeriä, maamme politiikan häpeäpilkut Susanna Huovinen ja Suvi Lindén, ovat käyttäneet ihmisten pelkoa tuntemattomasta törkeästi irtopisteiden haussa. Heidän käyttämänsä menetelmät muun muassa valtiollisen sensuurijärjestelmän perustamisessa ovat paitsi perustuslain, mutta myös kaikkien ihmisoikeuksien vastaisia. En missään olosuhteissa voisi hyväksyä valtiollista sensuuria minkään ongelmaan korjaamiseksi. Kahta kauheammaksi ministerien rikokset tekee se, että heidän toimiensa vuoksi lasten hyväksikäyttö Internetissä vain pahenee. Sensuurin myötä maamme poliisivoimat eivät enää toimi kansainvälisessä yhteistyössä näiden rikollisten saattamiseksi edesvastuuseen. Tämän ja monen muun syyn vuoksi olinkin aktiivisesti mukana sensuurin vastaisessa mielenosoituksessa ja tätä edeltäneessä sekä seuranneessa keskustelussa.

Internet on julkaisumuoto, siinä missä sanomalehti tai kirjekin. Kun mediaan ajoin nousevat esille uhkauskirjeet, emme vaadi virkavaltaa lukemaan ennalta kaikkia kirjeitä. Kun lehdessä julkaistaan sopimatonta sisältöä, emme vaadi poliiseja töihin kustannusyhtiöihin. Kuitenkin, kun vastaava pienemmässäkin mittakaavassa käy Internetissä, olemme valmiita luopumaan tärkeimmistä vapauksistamme sormia napsauttamalla, aplodien saattamana. Kaiken kukkuraksi valitsemme metodiksi valvonnan ulkopuolelle sijoitetun sensuurin, sen sijaan että edes yrittäisimme toimia laittomuuksia vastaan. Näinkö mitätön on ihmisen oikeus mielipiteeseen tai ajatukseen? Näinkö sanomme, että sanan kirjoittaminen näppäimistöllä on eriarvoista kun sen kirjoittaminen kynällä?

Perustuslakimme puhuu aivan syystä sananvapaudesta ottamatta kantaa julkaisumuotoihin. On tärkeä yksilönvapaus sallia mielipiteensä vapaa ilmaisu jokaisessa mediassa. On kansainvälisesti häpeällistä, että maamme on yksi harvoista länsimaista, jossa poliisin toimia asiallisesti kritisoiva tekstisisältö on sensuroitu mielivaltaisesti poliisin toimesta. Tässä kohtaa poliisi toimii oman virkansa lisäksi syyttäjänä ja tuomarina. Pitkällä tähtäimellä vähintään yhtä huolestuttavaa on tietoyhteiskunnan kehityssuunnitelmamme, jossa yksilön vapauksista tai oikeuksista ei mainita sanallakaan. Lähimmäs tätä päästään puhuttaessa vanhanaikaisten tekijänoikeuksien valvonnasta, jonka yhteydessä haluamme yhä rajoittaa yksilönvapauksia ja antaa valikoiduille yrityksille poliisia ja syyttäjänvirastoa suuremmat valvontaoikeudet. Pohjois-Koreakaan ei pysty moiseen.

Olisipa huolestuttavia esimerkkejä vain nämä pari, vaan tapauksia on yhä enemmän. Maamme tietoteknistä hallintoa ja suunnittelua ovat hoitaneet tahot, joilta yksinkertaisesti puuttuu kaikki perustasonkin osaaminen aiheesta. Tehdyt suunnitelmat ovat teoreettisia mahdottomuuksia. Törsätyt rahasummat täysiin mahdottomuuksiin ovat maamme budjettitasolla tähtitieteellisiä. Joka kerta, kun alan asiantuntijat kommentoivat asiaa, valtiovalta haukkuu ja herjaa heitä niin törkeästi, että painokelpoista tekstiä siitä ei saa. Olemme todellakin tietoyhteiskuntana laskusuunnassa ja vauhti yhä jyrkkenee.

Poliittinen korrektius

Matti Vanhasen hallitukset ovat ylittäneet itsensä toteuttaessaan Matin “lehdistö ei saa puhua avoimista asioista” -tavoitetta. On yhä enemmän aiheita, joista ei näy uutisointia etenkään Yleisradion toimesta. Sensuurinvastainen mielenosoitus oli MTV3:n ja Nelosen uutislähetyksen pääaiheita, mutta Yleisradio noteerasi ainoastaan vastapuolen mielipiteen. Hallituksen maahanmuuttolinjoja kritisoineet tahot eivät tahdo päästä enää mihinkään valtakunnanmediaan. Yhä pidemmälle ongelma menee, kun media valtiovallan pelossa ryhtyy demonisoimaan nykyvallan kriitikkoja. Helsinkiläinen filosofian tohtori Jussi Halla-Aho, tunnettu maahanmuuttojärjestelmän kritisoinnista, muuttui Helsingin Sanomissa maahanmuuttajien vastustajaksi. Moni muukin aiheen kriitikko leimataan äärioikeistolaiseksi tuon tuosta.

Toki lehdistö kylvää mieluusti huolta ja hätää – jokaisen onnettomuuden jälkeen etsitään syyllisiä ja pelataan normaalit loppuunkuluneet hallitus vastaan oppositio -välierät. Mielipiteet napataan erittäin kapealta kentältä ja kaikki uskottavat muutosehdotukset hiljennetään. Kauhajoen koulutragedian jälkeen lehteen kelpuutettiin vain tehoton syyttely ja sokea avunhuuto. Moni asiallinen ja rakentava korjausehdotus jätettiin huomioimatta. Yhteiskunnan kehittäminen fiksummaksi ei vaan ole enää mediaseksikästä, ei edes Yleisradiolle. Ilman ongelmia lööpit ovat tehottomia.

Myös Tilastokeskus on otettu peliin mukaan. Blogitekstissäni Tilastofobiaa käsittelen ongelmaa yleisellä tasolla. Erityisesti ihmettelen, miten maahanmuuttajia koskevat tilastot on jätetty pois. Eivätkö juuri todelliset tiedot auttaisi parhaiten ongelmien korjaamiseen? Miten voimme parantaa tilannetta, kun nykytilastakaan ei saa puhua? Tällainen vapaan tiedon sensurointi ei kuulu vapaaseen yhteiskuntaan.

Hullun huutelua?

Moni varmastikin ajattelee, että teen kärpäsestä härkästä. En kiistä, etteikö tämän hetken kokoelma olisi vain aimo pino yksittäistapauksia. Niiden lisääntyvä määrä ja yhä pienempi huomio julkisuudessa antaa kuitenkin syytä, jos ei huoleen niin valppauteen. Asiat, mitä haluan tehtävän eivät ole kovin kummoisia. Toivon vaikeistakin asioista puhumista suoraan, mahdollisuutta kritisoida perustellusti myös viranomaisten toimintaa ja etenkin Yleisradiolle vastuuta laaja-alaisten mielipiteiden julkaisusta. Myös hallinnon keskinäistä tasa-arvoa tulisi kehittää, vaikkapa tuomalla kuluttajavirasto takaisin päätöksentekoon, mistä se lobbauksen myötä kerran pudotettiin.

Kuntatasolla pienet asiat tarkoittavat vaikkapa maahanmuuttoasioiden ja yksityistämisen ongelmien nostamista pöydälle ja niiden puhumista suoraan, kaikkien tietojen kera. Valtiotasolla perustuslain noudattaminen tinkimättömästi kaikessa päätöksenteossa on avainasemassa. EU-tasolla tärkeitä asioita ovat kansalaisjärjestöjen äänen saaminen kuuluviin, yritysten lobbauksen rajoittaminen ja ajoittaiset “entäpä jos” ajatusmallit uusien lakien suunnittelun yhteydessä.

Ennen kaikkea haluan, että oikealla asiantuntemuksella varustetut tahot ovat osana sen aiheen päätöksentekoa. Voi olla, että tietotekniikan asiantuntijoiden yhteen ääneen vihaama Suvi Lindén on asiantuntija jossain aihepiirissä ja siinä aiheessa häntä voisikin kuunnella. Virhe tulee siitä, että hän ja monet kaltaisistaan eivät kehtaa myöntää osaamattomuuttaan monissa aiheissa. Syy voi olla median pelko tai ilmapiiri, jossa heikkouksia korostetaan liiaksi vahvuuksien unohtuessa. Haluan poliitikoille uskottavan mahdollisuuden sanoa “en tiedä”. Nuo kaksi sanaa eivät ole osoitus heikkoudesta, vaan mitä terveimmästä nöyryydestä ja inhimillisyydestä.

03.10.2008

Kysy, kommentoi, ehdota, ihmettele tai hämmenny. Tämän sivun alareunaan voit kirjoittaa omia ajatuksiasi. Huomaa, että tekstit tulevat kaikkien kävijöiden nähtäville, eli laitathan mielummin sähköpostia jos haluat asiasi pysyvän yksityisenä.

Asiatonta kielenkäyttöä sisältävät ja täysin aiheeseen liittymättömät teksti voidaan poistaa.

Pikaohje

  • Kirjoita nimesi tai nimimerkkisi “Name” kohtaan
  • Kirjoita sähköpostiosoitteesi “E-Mail” kohtaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
  • Halutessasi kirjoita web-sivusi osoite “Website” kohtaan
  • Kirjoita haluamasi teksti isoon laatikkoon ja perään paina “Submit” nappia
Luokka: Minä itse  | 2 kommenttia
02.10.2008

Virtuaalisen persoonani löytää näiden sivujen lisäksi muun muassa Aamulehden blogeista ja IRC-Galleriasta. Toki pyörin myös muissa nettipiireissä, mutta niihin en koe soveliaaksi tuoda politiikkaa mukaan. Kuitenkin seasta puuttuu trendikkäimmistä trendikkäin, Facebook. Ja sen puoleen niin myös mese, myspace ja monet muut. Jos arvelitte laiskuutta syyksi, osuitte ehkä oikeaan, mutta rohkenen väittää tärkeämpienkin syiden vaikuttavan.

Yksi tietotekniikan alan tärkeimmistä teemoistani on tietoturva sekä siihen liittyvät asiat kuten tietosuoja, sananvapaus ja luottamuksellisuus. Nämä ovat äärimmäisen tärkeitä asioita ja haluan toimillani myös osoittaa niiden merkityksen itselleni.

Minä en luota yhdysvaltain tietosuojalakeihin – niihin harvoihin mitä enää on jäljellä Bushin hallinnon jäljiltä. Syyni luottamuspulaan löytyvät paitsi alan uutisten seuraamisesta, myös itse kokemastani. Yahoo poisti tunnukseni ja antoi ikuisen porttikiellon perustuen epäselvyyksiin USA:ssa oloni osalta. Asuin USA:ssa 1987-1988 välillä. Tuohon aikaan kirjanpito oli epäselvää ja kuuleman mukaan monen silloisen vieraan tiedoista puuttuu palasia, kuten vaikkapa tieto siitä, että kyseinen henkilö on poistunut maasta. Yahoon tekemän valtiollisen yhteistyön johtopäätöksenä minä asun tällä hetkellä USA:ssa laittomasti. Onnea heille johtopäätöksessään.

Yahoo, Microsoft ja monet muut ovat myös aktiivisia toimimaan ihmisoikeuksia vastaan. He paljastavat tuon tuosta ihmisten luottamuksellisia tietoja eri maiden viranomaisille. Joissain maissa, kuten USA:ssa, se johtaa henkilökohtaisiin ongelmiin. Joissain muissa maissa, kuten Kiinassa, se johtaa jopa teloitukseen. Tällainen toiminta on törkeintä mahdollista luottamuksellisuuden väärinkäyttöä.

Kuten tiedämme, Microsoft ja Facebook toimivat yhteistyössä. Facebookilla on myös omasta takaa melko kyseenalainen maine tietosuoja- ja luottamuksellisuusaiheissa. Microsoftin maine monopoliaseman väärinkäyttäjänä, tietosuojan rikkojana, EU:n ja suomalaisenkin tietosuoja- ja kuluttajalakien naurunalaiseksi tekijänä on liiankin tunnettu että sitä voisi unohtaa. Haluan pestä käteni moisesta porsastelusta.

Vaihtoehtoja on

Vaikkakin lainsäädäntö tekee nettialan yrittämisestä Suomessa vaikeaa, täällä on paljon ideoita ja tekijöitä. Yksi suomalainen esimerkki tästä on IRC-Galleria, jonka yhteiskuntavastuuta arvostan suuresti. Kenties vielä tärkeämpiä ovat erikoistuneet yhteisöt, joista yhtä, Aniki.fi:tä olin itse perustamassa. Vastaavia on monien aihe- ja harrastuspiirien ympärillä ja suuri osa heistä noudattaa tarkkaan tietosuojalakia. Henkilötiedoista ja luottamuksellisuudesta välittäminen on arvossaan meilläpäin ja haluan toimillani nostaa hattua moiselle asenteelle.

Ulkomaalaisuus ei ole itseisarvoisesti paha asia. Nettihän ei tunne maan rajoja. On varmasti paljolti USA:n lainsäädännön nykytilan syytä, että ongelmat kasaantuvat pitkälti sinnepäin. USA:sta löytyy kuitenkin fiksujakin toimijoita, kuten toki myös Suomesta ja lähialueilta porsastelijoita. Onhan Aamulehden blogipalvelukin toteutettu kalifornialaisen Ning-yhteisön tekniikalla.

Melko hiljaista olisi myös kotisivujeni toimivuuden kanssa, jos ei suomalaisperäisen Linux-ympäristön päälle olisi tehty lisää ohjelmia ympäri maailman. Tarkoitukseni ei olekaan kritisoida firmoja ja tekijöitä ympäri maailman, ainoastaan joidenkin maiden lainsäädäntöä ja muutamia valikoituja sikailevia firmoja. Samassa yhteydessä on myös mahdollista liputtaa kotimaisen puolesta, joka ei liene paha ajatus myöskään.

PS. Kasvotusten tapaaminenkin on ihan hyvä tapa jutella maailman menoa.

02.10.2008

Olen havainnut uskonasioiden olevan tärkeitä monille ihmisille, joten koen asialliseksi jakaa omiakin mietteitä aiheeseen liittyen. Tavoitteenani on kuvailla, minkälaisen arvomaailman ympärillä pääni pyörii.

Olin itse noin 20-vuotiaaksi asti evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Kävin rippikoulun, olen käynyt ajoittain kirkossa ja käyn sitä edelleenkin ajoittain. Vanhemmilleni uskonto ei ole koskaan ollut kovin näkyvää, mutta kirkoissa ja luostareissa on käyty, uskontoihin on tutustuttu ja virsiä on laulettu. Etenkin virsien laulamisesta pidän itse yhä, sillä laulaminen on mukavaa, enkä ole valmis rajoittamaan repetuaariani vain siksi, että sanat löytyvät virsikirjasta. Monen virren sanoma on sitäpaitsi varsin mainiota kuultavaa kaikille, uskontoon katsomatta. Jossain välissä siis erosin kirkosta, sillä en nähnyt sen tarjoavan minulle mitään – uskon voi löytää itsekin, helpomminkin.

Uskonto on osa elämääni monin tavoin. Velipuoleni kanssa käydään joskus pikkutunneille asti venyvää keskustelua uskonnon tulkinnasta – hänellä kun on aihetta pitkään opiskelleena paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Tuttavapiirissä on joitain, joille kirkko merkitsee enemmän ja koen, että aiheesta voidaan jutella sivistyneesti. Moni tuttava on myös tehnyt vapaaehtoistöitä seurakunnille eikä tämän työn merkitystä voi vähätellä. Tamperelaisena en voi myöskään unohta Asseri Nybergiä ja sitä suurta määrää väsymätöntä työtä, minkä hän teki paitsi seurakunnan ja kunnan, mutta myös ennen kaikkea ihmisten puolesta. Järjestäytynyt uskonto on toiminut monelle hyvälle asialle voiman antajana, ei rajoittimena. On luonnollista, että se näkyy ympärillämme.

Avaanpa mietteitäni hieman lainaamalla pätkän pitkään työn alla olleesta runonkaltaisesta, johon olen koittanut raapustaa uskonasioita.

ei tiili toisen päällä
lauta viereiseen naulattu
halli kiveen hakattu
olko jumalaa mahtavampi

Jos jumala on olemassa, en usko hänen armonsa rajoittuvan vain tiettyjen rakennusten sisälle. En usko sen vaativan tietynlaista geometriaa talon rakenteissa, tietynlaista organisaatiota sitä jakamassa tai tiettyä aikaa kalenterista tahi kellosta sen toteutumiseksi. Mielestäni jokainen teko on yhtä paljon tai vähän pyhä kuin toinenkin.

Pidän monia järjestäytyneitä uskontoja uskon vihollisina. Mielestäni oman uskon, jumalan tai tarkoituksen löytäminen on asia, johon ei voida antaa ohjeita. Mikään enemmän tai vähemmän pyhä kirja tai henkilö ei voi kertoa, mistä usko löytyy ja miltä se näyttää tai tuntuu. Vain jokainen itse voi löytää oman uskon. Sitä ei voi sanoa sanoina eikä sitä voi jakaa, sillä usko on jokaisen oma. Se määrittää meidät yksilöinä.

En ole uskontokuntien toimintaa vastaan. On tärkeää huomata, että kotoinen evlut-kirkkommekin tekee paljon toimintaa, johon ei liity mielestäni epäkorrekti jumalan löytämisen ohjeistaminen. Heidän toiminnassaan on paljon tärkeää sosiaalista työtä, joka on auttanut ja yhä auttaa ihmistä avun tarpeessa. Ja jos joku löytää uskontokunnan avulla paremman olon ja voinnin elämäänsä, ei sitä sovi kieltää. Uskonto on osa kulttuuridiversiteettiä – asioita, jotka ovat tarjolla, saatavilla eri muodoissaan niille jotka niitä hakevat. Yhtä lailla, niiden tulee olla vapaaehtoisia, asioita joista voi myös kieltäytyä. Niistä ei tarvitse pitää, mutta niiden on saatava olla olemassa, kunhan niiden olemassaolo ei ole pois joltakulta toiselta.

Mielestäni uskontoa ei saisi missään nimessä antaa perintönä lapselle. Se on pahinta mahdollista lasten pahoinpitelyä. Kun vanhemmat kertovat lapselle mihin uskoa, he eväävät lapselta kenties jopa loppuiäksi mahdollisuuden etsiä ja löytää oma uskonsa ja tarkoituksensa. Uskontokuntien tiettyjen toiminnan muotojen pitäisi mielestäni rajoittua aikuisille. Onko oikea ikäraja 15,16 vai 18, on sitten pidemmän mietinnän asia. Mielestäni kuitenkaan lasta ei pidä saada liittää uskontokuntaan vanhempien toimesta, vaan hänen pitää tiettyyn ikään itse päättää sellaiseen liittymisestä tai liittymättä jättämisestä.

Koulujen tehtävä on tarjota tietoa. Näin ollen kannatan pakollista uskonnon opetusta kouluissa, joskin hieman eri muodossa. Sen pitäisi kertoa eri uskontojen historiasta, taustoista, nykytilasta yms. Tyylin pitäisi olla teoreettista, eikä hurmoksellista. On äärimmäisen arvokasta tietoa ymmärtää eri uskontoja. Samalla pitää myös rohkaista lapsia löytämään itse oma elämänkatsomuksensa ja mahdollinen uskontonsa. Opetus olisi tyyliltään varmaankin yhdistelmä uskontoa, elämänkatsomustietoa, filosofiaa ja psykologiaa. En pidä positiivisena ajatusta, että uskonnot poistettaisiin opetuksesta tai jätettäisiin vapaaehtoiseksi. Tiedon puute voi ajaa ihmisiä uskomaan moneen äänekkäästi ja voimallisesti itseään markkinoivaan asiaan ja aatesuuntaan, jotka eivät usein johda hyvään. Hurmosliikkeet, ihmisten huijaamiseen keskittyneet uskonnot ja muut vastaavat toimivat vain niin kauan, kun epävarmoja ihmisiä on helposti huijattavissa. Koulujen tehtävä on tarjota tietoa tämän riskin pienentämiseksi.

Seksuaalitasa-arvo ja uskonnot ovat kuuma peruna, mutta asiaan on mielestäni kylmäpäinen, lyhytsanainen ratkaisu. Yhdistys tai yhteisö, myös uskontokunta, voi määrittää toiminnalleen rajat – ne voivat rajoittaa jäsenyyden vaikkapa vain heteroseksuaaleille jos näin haluavat. Kuitenkin, jos tällainen yhteisö saa tukea kunnalta tai valtiolta, sen on toimittava perustulain mukaisesti, eikä minkäänlainen ihmisten lokerointi ilman järkiperusteita (kuten miesten ja naisten wc:t) saa olla sallittua. Eli toisin sanoen, perustuslain tasa-arvopykäliä noudattamaton toiminta ei voi olla julkisesti tuettua – oli kyseessä uskonto tai pokerikerho.

On myös mielestäni huolestuttavaa, että perustuslaki sallii syrjinnän uskonnon verukkeella. Eiköhän tästä 1600-luvun trendistä voitaisi jo vähitellen luopua.

Luokka: Minä itse  | Kommentoi
25.09.2008

Vaikkakin pyrin pitämään keskustelua lähempänä realismia kun utopiaa, katson tämän aiheen sallivan hieman enemmän jälkimmäistäkin. Kyseessä on kertomuksia omista taustoistani, ajatuksista ja mietteistäni politiikan saralta. Kenties jokin lukija ymmärtää paremmin miten ajatuksenjuoksuni toimii tämän myötä. Varoitan kuitenkin – konkreettisia asioita tässä tekstissä on heikonlaisesti.

Miksi en pidä puolueista

Puolue on mielestäni synonyymi kompromissille. Puolueiden hallintotyylien väliset erot tekevät kompromissista joko tukijalan tai talutushihnan, useimmiten jotain siltä väliltä. Ryhmäkuri voi pakottaa ihmiset toimimaan vastoin omantuntonsa ääntä, jolloin on rikottava joko luottamus puoluetovereihin tai omaan uskoonsa. Usein tulilinjalle joutuvat myös äänestäjille annetut lupaukset. Toki fiksu poliitikko valitseen puolueen omien aatteidensa pohjalta eikä päinvastoin. Polittisen puolueen valinta on parhaimmillaan omien aatteidensa syy eikä seuraus. Enemmän tai vähemmän se on kuitenkin myös kompromissi.

Vaikka puolueen linjana olisi tukea yksilöllisyyttä ja olla vaatimatta ryhmäkuria, jäsenyys on silti myös leima hyvässä ja pahassa. Puolueen johtohenkilöiden puheet heijastuvat jokaiseen sen jäseneen ja ehdokkaaseen. Puolueiden sisäiset isot riidat, joita etenkin suurimmilla puolueilla tuntuu olevan säännöllisesti, ovat myös omiaan vaikuttamaan jokaiseen puolueen kanssa tekemisissä olevaan, toki siis myös äänestäjiin ja kannattajiin. Tämä kaikki riippumatta siitä, mitä nimenomainen ehdokas tai jäsen itse ajattelee, tekee tai sanoo.

Vaihtoehtoja puolueille

Ajatukseni vaihtoehdoista ovat luonnollisesti täysin teoreettisia ja siten varmasti hiomattomia. Vain käytäntö osaa viimeistellä asian, tai kuten tietotekniikan alan sanonnat asian ilmaisevat, pelimies testaa tuotannossa. Allaolevaa ei myöskään pidä tulkita valmiina ratkaisuna, vaan ajatuksina, joiden pohjalta ratkaisu löytää osan suuntaviivoistaan.

Ajatuksissani poliittiset puolueet muotoutuisivat poliittisiksi yhteisöiksi ja yhdistyksiksi. Henkilö voisi luonnollisesti kuulua useampaan ja yhdistysten välinen yhteistyö on mahdollista.

Asettelu ehdokaslistoille tapahtuisi yksilöinä. Poliittiset yhdistykset eivät saa olla päättävinä tekijöinä ehdokkaiden valinnassa, vaan ihmisen on pystyttävä itse lähtemään liikkeelle, toki tietyin tasaveroisin kriteerein. Yhdistykset voisivat toki tehdä yhteistä kampanjointia, markkinointia ja tiedotusta.

Etenkin valtiollisen median olisi toimittava fiksummin vaalien alla. Nyt valokeilassa ovat lähinnä ne, joilla on isoin vaalibudjetti ja joiden odotetaan voittavan vaaleissa. Keskustelun aiheena on joka tilaisuudessa kaikki maan ja taivaan väliltä. Totuus löytyisi sattumanvaraisuudella, teemapohjaisilla keskusteluilla, erikoisuuksien etsinnällä ja puolueettomalla vastakkainasettelujen tutkinnalla.

Toivon kirjoittelevani tähän lisääkin ajatuksia, mutta koen päivän politiikan kiireisemmäksi kun taivaanrannan maalailun, joten tämä saa odottaa nyt.

Miten toimin nykypolitiikassa

Pyrin elämään realismin matkassa, tässä ja nyt. Se tarkoittaa, että välttelen paikkoja, jossa joudun tiukan ryhmäkurin äärelle. Hyväksyn sen, että puolueen valinta leimaa minua, mutta pyrin silti luomaan itsestäni oman, ei puolueen näköisen kuvan. En ole halukas kylvämään pakkoa enempää puolueen logoja toimintaani. Harrastan mieluusti dialogia itselleni läheisistä asioista puoluetoverien kanssa, käyn heidän kanssa kahvilla tai oluella ja pyrin pitämään keskustelua yllä. Ilmaisen erimielisyyteni selkeästi ja poistun keskustelusta johon en koen mahtuvani.

En pelkää puoluerajoja. Jos toisen puolueen jäsen on kanssani samaa mieltä, koen sen samanlaiseksi tilanteeksi kun samanmielisen puoluekaverin. En koe mitään ongelmaa yhteisessä kampanjoinnissa, dialogissa, promootiossa tai muussakaan vastaavassa, jos lähtökohtana ovat yhteiset ajatukset. Osaan nimetä useammastakin puolueesta ihmisiä, joiden kanssa olen monista aiheista samaa mieltä. Vain yksi poikkeus on – keskustapuoluetta pidän yksiselitteisesti rikollisjärjestönä, enkä halua toimia yhteistyössä rikollisten kanssa. Olen todistanut heidän jäsenistöstään liian paljon talousrikoksia, uhkailua, väärennöksiä, huijausta ja oikeastaan kaikkea sitä, mikä voi vain tuhota yhteiskuntaa. Moisen anteeksiantamiselle ei näy olevan edellytyksiä, vaikkakaan en moista poissulje mahdollisuutena. Minusta moinen korjausliike ei voi kuitenkaan lähteä liikkeelle. Asia on myös luonteeltaan niin vakava, etten voi tai halua pehmittää sitä ruusuisemmalla, diplomaattisemmalla tekstillä.

Tällä hetkellä, Vihreiden listoilta liikkuessani olen listautunut sitoutumattomaksi, eli en ole Vihreän Liiton jäsen. En usko, että aivan pian haluan myöskään jäsenyyteen ryhtyä. Sen verran monesta asiasta olen puolueen johtohenkilöiden kanssa eri mieltä. Se ei ole syy riitaan tai osoitus kunnioituksen puutteesta heitä kohtaan. Se on vain tapani ilmaista, etten halua allekirjoittaa mietteitäni samalla kynällä. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö arvostaisi monia heidän jäseniä, henkilöitä ja yhteisiä mietteitä.

Monet syyt Vihreiden valintaan tulivat myös yllä sanotuksi. Koen heidät tällä hetkellä ainoaksi toimivaksi puolueeksi, jolla on asianmukaisia kannanottoja tietotekniikan saralla. Paljon tästä on varmasti Jyrki Kasvin ansiota. Vihreät myös noteerasivat toimintani nuorisokulttuurien piirissä ja ovat aiemminkin tukeneet nuorten suosimien marginaalikulttuurien olemassaoloa. Samalla muut puolueet eivät olleet osoittaneet mitään kiinnostusta aiheeseen ja onpa näistä harrasteista etsitty suurten puolueiden parissa syyllisiäkin mitä ihmeellisempiin ongelmiin yhteiskunnassa.

Mitä toivon lähitulevaisuudelta

Seuraan suurella mielenkiinnolla Piraattipuolueen kehittymistä. Koen yhden aihepiirin puolueet positiiviseksi kehityssuunnaksi. Aika lailla jokainen puolue on alkuvaiheillaan ollut yhden aiheen puolue. Jos sellaisen toteuttaa oikein, se on piristystä politiikkaan, ihmisten ja asioiden tuomista takaisin valokeilaan puolueiden sijaan. Piraattipuolueen provokatiivista nimeäkään en pidä enää pahana, vaikka sitä aluksi kritisoinkin. Pian muistin, että perinteisiä provokatiivisia puoluenimiä ovat mm. Liberaalit, Maalaisliitto, Sosiaalidemokraattinen puolue ja Vihreä liitto. Provosointi on sallittua, etenkin kun se ei ole tarkoitushakuisesti loukkaavaa ja käytetty termistö kuvastaa suoraviivaisesti sitä, mistä toiminnassa on kyse.

Toivon, todennäköisesti turhaan, että media ryhdistäytyisi työssään. Tällä hetkellä Yleisradiota myöten joka media vaan rohkaisee ostamaan poliittisen aseman rahalla. Toimittajien ennakkoluulotkin ovat omiaan pahentamaan tilannetta, joskin tämän osalta on myös merkkejä positiivisesta kehityksestä. Toimittajan ei pidä päättää mielipidettä aiheesta, vaan antaa keskustelun käydä. Olen hävennyt silmät päästäni keskusteluja, jossa poliittisesti epämiellyttävän mielipiteen omaavaa henkilöä grillataan paitsi keskustelun vastapuolen, myös toimittajien puolesta. Se on vastaan paitsi sananvapautta, myös toimittajan työn eettistä pohjaa. Myös, ja erityisesti väärien mielipiteiden on päästävä esille.

Luokka: Minä itse  | Kommentoi