Kirjoitukset luokassa » Ympäristö «

07.10.2008

Tampereella toimii melkoisen monen alan yrityksiä. On myös melkoisen paljon yrityksiä, jotka ovat toimineet ja työllistäneet täällä kymmeniä vuosia. On ollut ilo toimia kahden pitkäaikaisen tamperelaisen yrityksen palveluksessa. Ei ole kuitenkaan ollut ilo katsoa Tampereen kaupungin yhä penseytyvää suhtautumista talouden kivijalkoihin, perinteisiin yrityksiin. Aivan kun yrityksessä olisi joku vika, jos se ei satu olemaan tarpeeksi trendikkäällä alalla.

Otan tässä hieman kantaa ajatuksiini liittyen yritysten tukemisesta. Tuki ei suinkaan tarkoita suoran rahan antamista, vaan sille on monia, paljon mielekkäämpiä keinoja. Toiveeni olisikin tukea yrityksiä tavoilla, jotka ovat molemmille osapuolille mielekkäitä. Tavoitteena pitäisi olla paitsi Tamperelaisten eri alan yritysten pitäminen täällä tukemalla heidän laajennustarpeita, mutta myös uusien yritysten houkuttelu Tampereelle.

Trendikäs yritys

Tampere ei suinkaan ole ollut laiska yritysten tukemisen suhteen. Uusia tiloja, mahdollisuuksia ja tukia on tarjoiltu vuosien varrella mitä erikoisemmille yritysaloille. Tässä on kuitenkin myös ongelma – kun yksi ala on suosittu ja trendikäs, muut saavat kärsiä. Välissä se oli tietotekniikka, sitten on nähty muun muassa lääketiedettä ja biotekniikkaa. Tuki on myös kohdistunut lähinnä uusiin yrityksiin ja uusille aloille. On unohdettu, että perinteisemmillä aloilla toimii hurja määrä yrityksiä, jotka työllistävät huomattavan määrän ihmisiä. Moni näistä yrityksistä myös laajentaa toimintaansa, eikä heitä tulisi jättää taivasalle siinä kohtaa. Kuitenkin monen yritysjohtajan mukaan näin täällä juuri nyt tapahtuu.

Yritysjohtajien ajoittaiset kommentit ovat pahimmillaan surullista kuultavaa. Lähtökohta on kuitenkin useimmiten nimenomaan halu laajentaa, halu työllistää lisää, halu rakentaa. Kaikkien luulisi olevan positiivisia asioita kaupungille, mutta vastakaikua ei juuri kuulu. Joskus vastausta ei oikein enää saa, joskus kaupunki yrittää ylipuhua yritystä muuttamaan suunnitelmia yrityksen etujen vastaiseksi, joskus koitetaan vain yleisesti ottaen masentaa yritystä.

Yritysten tukemisen ei pitäisi riippua yrityksen toimialasta, vaan sen potentiaalista työllistää. Sukkien tukkukauppa ei kenties pääse lehtien etusivuille siinä missä trendikäs sumunäyttö, mutta aivan yhtä tärkeitä ovat kummankin yrityksen maksamat verot ja muut kulut.

Parempia tuen muotoja

Laaki ja vainaa -tyyppinen rahallinen tuki ei ole kovin inspiroivaa. Toki yritys kun yritys arvostaa sitä, mutta se ei välttämättä inspiroi tekemään pitkällä jänteellä paljoakaan kehitystä. Parempia tapoja tuelle on vaikkapa rahoitusapu uusien tilojen tuotannossa tai vanhojen remontoinnissa. Kaupunki voi toimia osakkaana kiinteistöosakeyhtiössä, josta yritys sitten ostaa itsensä vapaaksi sopivalla aikajänteellä. Investoinnin riski on pienempää ja yrityksen ongelmatilanteissa toimitilat harvemmin häviävät tuhkana tuuleen siinä missä tiloissa toimiva yritys voi tehdä. Sen lisäksi, että laajennus antaa yrityksille mahdollisuuden työllistää lisää, on myös rakennus- ja remonttitöillä paikallisesti työllistävä vaikutus.

Tuen ei tarvitse myöskään implikoida taloudellista apua. Tuki voi olla myös henkistä tasoa. Kaupungin on kuultava yrityksiään. Kaupungin on otettava vastaan yritysjohtajia alasta riippumatta, tarjottava heille tietoa ja apua. Dialogia on ylläpidettävä ja turhat kynnykset on otettava pois. Joustot ja selkeytykset lupakäsittelyssä ja muussakin paperityössä ovat hyvä tapa tukea yrityksiä laittamatta peliin rahaa. Kuluja on joka kunnassa, mutta byrokratian vähentäminen on yritykselle myös synonyymi kulujen laskulle. Paperityöt vievät aikaa, vaivaa ja rahaa – asioiden helppohoitoisuus voi olla yksittäisen laskun loppusummaa tärkeämpi.

Fiksumpi kilpailutus

Yksityistäminen on ajatustasolla positiivinen mahdollisuus. Ajatus siitä, että voimme lainata ideoita ja resursseja myös yksityiseltä puolelta tarvittaessa on hyvä tapa tuoda uusia ideoita ja uutta järkeä kunnalliseen hallintoon. Yksityistäminen voi mennä myös puihin eikä se jokaiseen paikkaan sovikaan. Joskus aloitettu yksityisprojekti pitää perua ja palata vanhaan malliin, jos se ei toimi.

Kun yksityistäminen kuitenkin on pöydällä, avainasiana on sen tekeminen järkevästi. Kunnat ovat yhä enemmän laajentaneet yksityistämisen tarjouskilpailujen skaalaa. Aiemmin haettiin pieniä asioita, nyt yhden yrityksen on vastattava jättimäisestä aihealueesta. Vaikka projektin voisi jakaa pieniin osiin, se halutaan pistää isoon pakettiin, jolloin yleensä ensimmäisenä tippuvat pois paikalliset, pienet ja tehokkaat yritykset. Tarjouskilpailua on myös monimutkaistettu monesti niin, että täysipäiväistä juristia tarvitaan tarjouksen laatimiseen. Tämäkin pelaa tehokkaasti pois pieniä yrityksiä. Kunnallisella tasolla on erityisen tärkeää muistaa, että tarjouskilpailun kohdistaminen vain isoille on mitä helpoimpia tapoja ajaa työpaikkoja pois paitsi kunnan alueelta, kenties jopa Suomen ulkopuolelle.

Uskon tässäkin kaupungissa toimivan monella alalla pieniä ja keskisuuria yrityksiä, jotka osallistuisivat mieluusti useampiinkin kunnallisiin tarjouskilpailuihin, jos pelin säännöt sen sallisivat. Yksinkertaistettakoon siis tarjouskilpailuja, tarjotaan apua yrityksille niihin osallistumiseen ja varotaan liian isojen pakettien suunnittelua. Kyllä koordinaatiovelvollisuus saisi aika monessa asiassa pysyä julkishallinnolla.

Yrityksen vastuu

IT-alalla yksityistämisen “kehityksen” lopputulos on nähty – jättifirmat kahmivat projekteja, joista valtaosa epäonnistuu. Jopa niin yksinkertainen asia kun eduskunnan äänestysjärjestelmä saatiin Tietoenatorin toimesta maksamaan lisämiljoonia, myöhästymään vuosikaupalla ja vielä hajoamaan käytössä. Useampikin arvostettu asiantuntija kommentoi työhön tarvittavan aikaa noin kaksi viikkoa – ei kahta vuotta. Kahdensadan äänen laskeminen onnistui tietotekniikalta jo ennen transistorien keksimistä.

Yritysten pitää myös tuntea vastuunsa. Tuntuu siltä, että etenkin IT-alalla tarjouskilpailussa annettu summa on roskapaperin arvoista. Niin usein projektit saavat ylittää sovitun budjetin miten päin vaan, ilman minkään asteen pienintäkään vastuuta. Onko mahdollista, että yritys tietoisesti valehtelee tarjouksessaan saadakseen edullisimman tarjouksen, tietäen että summaa voi nostaa helposti? Ja miksi seuraavassa tarjouskilpailussa aiemmat virheet unohdetaan tyystin, eikä yritys saa miinuspisteitä aiemmasta porsastelustaan? Mielestäni toistuvasti epäonnistunut yritys pitäisi jopa laittaa määräaikaiselle jäähylle ja kieltää heidän osallistuminen tarjouskilpailuihin määräajaksi. Ei kunnan tai valtion tehtävä ole tulla säännöllisesti huijatuksi.

Yrityksen koko ei implikoi sen tekemän työn laatua, ei suuntaan tai toiseen. Virheistä on kuitenkin jouduttava vastuuseen ja mikä tärkeintä, onnistumisista pitää muistaa kiittää. Tarjouskilpailun tuloksena valitussa yrityksessä on työntekijöitä, jotka yrittävät parhaansa. Kunnan tehtävä on välittää paitsi kritiikkiä, mutta myös kiitosta näille työntekijöille asti.

Logistiikkakeskuksen mahdollisuus

Uuden logistiikkakeskuksen rakentamisesta on puhuttu paljon. Todennäköinen rakennuspaikka Tampereen ja Pirkkalan rajalla on varsin lähellä asuntoani Multisillassa. Sen rakentaminen tuntuu fiksulta ajatukselta ja mielekkäältä tavalta tukea yritystoimintaa. Paikka on monista vaihtoehdoista valittu mielekkäimmäksi ja perusteet on helppo allekirjoittaa. On totta, että liikennettä se generoi lisää, mutta paikka on luonteeltaan mainio myös kulkuyhteyksien kannalta. Tämä tarkoittaa myös minimaalisia haittoja lähialueen asukkaille. Etujakaan ei sovi unohtaa, sillä logistiikkakeskuksen toimivuus edellyttää huomattavaa panostusta tieverkostoon ja julkiseen liikenteeseen.

Osan töistäni teen Hämeenlinnassa, Moreenin teollisuusalueen terminaalialueella, joka on käytännössä vino pino yritysten logistiikkakeskuksia ja varastoja vieri vieressä. Ensi vierailut alueelle osoittivat paikalla olevan paljon metsää, mutta vain kolmessa vuodessa yrityksiä on ilmestynyt kuin sieniä sateella. Liikennemäärät eivät ole hurjia ja tuon alan yritykset ovat myös varsin hiljaisia, joten haitat ympäristölle ovat pieniä. Fiksut ratkaisut jätteiden, sähkön ja veden käsittelyssä voidaan tehdä erittäin fiksusti uudelle alueelle. Monissa rakennuksissa Moreenin alueella on huomattavan järkeviä ratkaisua vaikkapa lämmityksen suhteen, jotka säästävät luonnon lisäksi yritysten rahaa.

Logistiikkakeskuksen ympäristö ja rautatien läheisyys tarjoaisivat myös mainion paikan ratapihalle, jonka nykyiselle sijainnille löytyisi paljon tehokkaampaakin käyttöä. Tällöin myös haittavaikutukset nykyisen ratapiha-alueen asukkaille vähenisivät, sillä uusi ratapiha voidaan sijoittaa riittävän etäälle huomattavista asuinalueista. Samaan vaivaan alueelle tulisi luonnollisesti saada paikallisliikenteen rautatieasema, sillä Multisillan lisäksi uuden logistiikkakeskuksen työntekijät tarvitsevat julkista liikennettä.

Luokka: Talous, Ympäristö  | Kommentoi
03.10.2008

Olen ottanut motokseni puhua hyödyllisen ihmisen puolesta. Vaikka sana sinänsä on melko simppeliä suomea, koen hyödylliseksi kertoa, mitä hyödyllisyys minulle merkitsee ja miksi sitä haluan korostaa. Perusajatus on, että hyödyllinen ihminen on onnellinen ihminen. Ihmisellä tulee olla mielekästä tekemistä, tarkoitusta, mahdollisuus olla hyödyllinen ja mahdollisuus tuntea saavansa jotain aikaan. Tältä osin filosofia on sama ihmisestä toiseen, mutta menetelmät ovat paljon yksilöllisempiä.

Ajatusmaailmaa voi soveltaa monilla tavoin, ohessa muutama tulkinta jaoteltuna ikäryhmiin.

Hyödyllinen lapsi

Kenties hyödyllisyyden aiheista ristiriitaisin – on totta, ettei alle kouluikäisen lapsen tehtävä ole tehdä töitä tai opiskelua, mutta oppimista ja kokemista siihen kyllä kuuluu. Osa valmentautumista kouluun on ympäristön ja ihmisten ymmärtämistä. Uskon päiväkodin yhteisöllisyyden olevan ensiarvoisen tärkeää lapselle ja täten koen päivähoidon kuuluvan jokaiselle lapselle. Ei vanhempien status saa olla syynä lapsen eriarvoistamiseen päivähoitopaikan suhteen. Toki priorisointia on tehtävä hädän tullen ja maksuvalmiilta vanhemmilta on kohtuullista ottaa päivähoidosta myös hintaa, mutta tavoitteen pitäisi olla yksiselitteinen oikeus yhteiseen päivähoitoon. Päivähoito ei tokikaan korvaa vanhempia, mutta ei myöskään päinvastoin. Yhteisöön tutustuminen ja oppimisen mahdollisuudet ovat asioita, joita yksin kotihoidolla ei voida tarjota.

Päiväkotien läheinen sijainti on luonnollisen tärkeä tekijä, mutta kovin tarkkoja ehtoja toteutumisen tarkalle mallille ei tule antaa. Jos yksityinen taho osoittaa kykenevänsä hoitamaan asiat fiksusti, se sallittakoon. Julkisen tai yksityisen option valintojen välille ei pidä tehdä mitään arvovalta- tai periaatekysymystä, vaan pitää keskittyä siihen mitä rahalla saa. Päätöksistä pitää myös perääntyä jos ne todetaan virheellisiksi. Uskon molempien vaihtoehtojen toimivan rinnakkain, jos halua siihen löytyy. Uskon tämän mallin myös helpottavan tilojen löytymistä.

Vanhempien kiire on asia, jota kunta tai valtiokaan ei voi tuosta vaan korjata. Työnantajana toki kaupunki voi huolehtia äitiys- ja isyysvapaisiin liittyvien asioiden mallikkaasta hoidosta. Myös joustomahdollisuudet, kuten puolipäiväisen työsuhteen tarjoaminen ovat tärkeitä tapoja tukea lapsiperheitä työnantajan toimesta.

Ympäristön turvallisuus on tärkeä tuki lapselle. Oman lapsuuteni vietin Pyynikillä, Palomäentien ympäristössä, enkä voi sanoa kokeneeni turvattomuutta. Myöhemmin kaupunki tosin tuhosi lähes kaikki pulkkamäet läheltä, enkä voi vieläkään käsittää ajatuksen juoksua sen takana. Jonkun mukaan on sopimatonta, että luonnonsuojelumetsässä lasketaan mäkeä. Tuon väitteen ristiriitaisuus ihmetyttää – eikö lapsille pitäisi nuoresta pitäen juuri kuvailla, mitä kaikkea hienoa ja hauskaa luonnosta välittäminen tuo tullessaan. Lapset tarvitsevat leikkipaikkoja ympäri vuoden ja leikkipaikat puolestaan tarvitsevat turvallisuutta. Turvallisuus lähtee luottamuksesta ja alueellisesta aktiivisuudesta. Kaupunginosat ja lähiöt ovat parhaita oman alueensa tuntijoita. Kaupungin tulisi ylläpitää aktiivista dialogia asukasryhmien ja lähiöyhdistysten kanssa.

Hyödyllinen koululainen

Loppujen lopuksi lapsen, koululaisen ja nuoren elämään pätevät samat perusasiat – oppiminen ja leikkiminen, joista jälkimmäinen tosin saa tietyllä iällä nimekseen harrastamisen. Suomessa on ymmärretty erinomaisesti oppimisen ajatus, sen rohkaisevuus, soveltavuus ja yksilöllisyys. Suomalaiset koulut ja niitä pyörittävät opettajat sekä muut ammattilaiset ovat kiitoksensa ansainneet. Valitettavasti kiitosta ei herunut edellisen laman aikoihin, jolloin koulut laitettiin kovimmalle mahdolliselle säästökuurille. Kun opetuksesta tiputettiin pois yksilöstä välittäminen resurssien puutteessa, eniten huomiota tarvitsevat lapset jäivät ilman huomiota ja ongelmat, jotka olisi voitu ratkoa vähällä silloin, ovat pahimmillaan paisuneet jättimäisiksi nyt. Vaikkakin prosentuaalisesti määrä on pieni, on pahoinvoivien nuorten määrä silti aivan liian iso ja uskon sen osin heijastavan aikanaan tekemiämme säästöjä. Maksamme nyt moninkertaisesti sen, minkä tuolloin säästimme.

Koulu ja perhe ovat lapsen ja nuoren tukijalkoja, eikä yksi voi korvata toista. Opettajien ja huoltajien on harjoitettava yhä enemmän dialogia, yhä suuremman molemminpuolisen arvostuksen tukemana. Osapuolten on luotettava toisiinsa enemmän, jotta nykyiset, ajoittain todella huonot välit kodin ja koulun välillä saataisiin paranemaan. Opettaja joutuu antamaan myös vaikeita ohjeita ja mielipiteitä, jotka vanhempien on ymmärrettävä, vaikka se tuntuisi kovinkin kivuliaalta. Kunnan tehtävä on tukea tätä dialogia, edesauttaa sen muodostumista ja tukea julkista, molemminpuolista keskustelua.

Erilaiset kulttuurit ovat olleet osa kouluelämää jo pitkään. En usko, että nykyinen monikultturismin trendi muuttaa tilannetta juurikaan. Suomalaisen koulun tehtävä on valmentaa suomalaiseen yhteiskuntaan, opettaa maamme kieliä, tapoja ja lakeja. Luonnollisesti tämän lisäksi koulussa kerrotaan lukuisista muista maista, kielistä ja kulttuureista, niin nykyisistä kuin menneistäkin. Tavoite ei kuitenkaan ole muuttunut vuosikymmenten aikana – koulutiensä päättäneellä nuorella tulee olla eväät suomalaisessa yhteiskunnassa pärjäämiseen. Tarjoamalla nämä samat eväät lapsille heidän ihonväriin ja kotimaahan katsomatta toteutamme parasta tasa-arvoa. Tuomalla lapset kulttuuriin katsomatta yhteen, samojen oppiaineiden äärelle, opastamme myös tuleville koululaisille sen, minkä olemme mielestäni opastaneet kouluissa jo kautta aikojen – ystävyys ei tunne etnisiä rajoja.

Luonnollinen poikkeus yhteisiin oppiaineisiin on nykyjärjestelmässä uskonto, jossa jaottelua tapahtuu. Pitäisin itse sopivampana uskonnon opetuksen muuttamista kaikille yhteiseksi lukuaineeksi, jossa aiheina ovat maailman eri uskonnot ja elämänkatsomus yleisesti. Lapsen tulee itse pystyä valitsemaan oma tiensä, uskonsa ja uskontonsa, eikä mielestäni sitä saa periä vanhemmilta. Tarjoamalla tietoa kaikista vaihtoehdoista ja näkemyksistä, autamme koululaista löytämään oman tiensä, johon hän voi uskoa.

Alimmasta lisää usko ja uskonto -sivulla.

Hyödyllinen nuori

Nuoren elämään kuuluu paitsi yllä käsitelty opiskelu, myös monenlainen muu toiminta. Jo fysiologisiin syihin vedoten on selvää, että tietyn ikäiset nuoret tarvitsevat enemmän paitsi mahdollisuuksia, myös huomiota. Tämä toteutuu monin tavoin, joista mainittakoon riittävän pienet luokkakoot, sopivasti valinnan vapautta, tarpeeksi henkilökuntaa oppilaitoksissa ja ilmapiiri, jossa ongelmista ei tarvitse kärsiä yksin.

Hyödyllisyys syntyy myös koulun ulkopuolella, harrastamisen kautta. Nuoret ovat yllättävän aktiivisia muodostamaan harrastustoimintaa, yhteisöjä ja seuroja mitä ihmeellisimpien harrastusten ja kaveriporukoiden ympärille. Monissa näistä myös kulttuurien välinen yhteistyö on ollut luonteva osa jo pitkän aikaa. Jo ala-asteella muistan kaveriporukkaan mahtuneen tuttavia niin Kiinasta, Kanadasta kuin Afrikastakin (maata en muista). Nykyisisissä nuorisoyhteisöissä moinen on edelleen luonnollista ja puheet kulttuurien välisistä kuiluista ovat melko onttoja. Suurin ongelma tuntuukin lähtevän vanhemmista, jotka haluavat useimmin uskonnollisiin syihin vedoten eriyttää lapsensa yhteiskunnan ulkopuolelle. Moinen on aina ehdottoman anteeksiantamatonta.

Investoinnit nuorten harrastuksiin ovat todella pieniä. Aikuisten tukea ja apua osataan usein pyytää, tärkeintä on rohkaista toiminnan alkuvaiheilla ja tukea tarpeen vaatiessa. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin tiloja iltapäivien ja iltojen harrastuksille. Tiloja löytyy helpoiten esimerkiksi kouluista ja kirjastoista. Suuren, kliinisen nuorisotalon vetovoimaan en usko – rahaa menee hurjasti ja lopputuloksella ei voida auttaa suurta osaa nuorista. Tiloja pitää olla pitkin kaupunkia, toki myös keskustan lähellä, mutta niiden etsinnässä on käytettävä maalaisjärkeä. Pääosalle harrastustoiminnasta vaatimustaso on valaistus, tuoleja ja pöytiä. Näin sujuvat vaikkapa teatteri, tanssit, laulut, piirustus, monenlaiset pelit ja nokittamalla varustetasoa videotykillä myös monet video- ja tietokoneharrasteet. Tilojen varaamisen pitää sujua myös rekisteröimättömille yhteisöille, eikä tilavuokrilla saa rahastaa. Joidenkin tilojen ja tapahtumien osalta pienet vuokrahinnat ovat paikallaan, mutta suhteellisuudentaju on säilytettävä – nuorten omien yhteisöjen kulut maksavat lähinnä nuoret itse. Yleisten harrastustilojen lisäksi nuorisokahvilalle voisi olla kysyntää, mutta sen ideointiin on saatava apuja nuorilta itseltään.

Nuorten harrastuksia voidaan myös tuoda esille monin tavoin. Monet performanssitaiteet sopivat niin nuorisokahvilan, nuorten teemapäivien kuin Keskustorin esityslavojenkin ohjelmistoon. Vapaat, levymonopoleihin sitoutumattomat nuoret yhtyeet mahtuvat koulun bileitä suurempiinkin tapahtumiin. Tampereen Kaupungin nuorisotoimi onkin pienellä budjetillaan koittanut heitä parhaansa mukaan tuoda esille, säästäen samalla hittimuusikkojen esiintymiskuluista ja Gramex/Teostomafian maksuista. Kirjastot voivat pitää teemapäiviä, joissa erilaisia harrastuksia esitellään paitsi nuorille, myös heidän vanhemmille. Eri harrastusten tuominen esille säännöllisesti auttaa nuoria löytämään uutta tekemistä. Juoksuaika-teemapäivä oli loistava kokeilu ja sitä voidaan varmasti jatkaa.

Nuorten harrasteisiin varmasti palataan eri puolilla tätäkin sivustoa, sillä aihe on minulle läheinen ja tärkeä.

Hyödyllinen aikuinen

Sanonta “työ tekijäänsä kiittää” ei ole tuulesta temmattu. Kokemukseni mukaan hyödyllinen työ on palkitsevaa, rohkaisevaa ja sopivan haasteellista. Palkka ei ole kaikki kaikessa, vaikka toki toimeen on tultava. Pieni palkanlisä ei kuitenkaan korvaa huonon työpaikan ja työilmapiirin aiheuttamaa stressiä, väsymystä ja masennusta. Ihmisen on saatava mahdollisuus hyödylliseen työhön, jos vain terveys antaa myöten. Tässäkään kohtaa ihmisten lokerointi ei auta. Työ on yhtä tärkeää supisuomalaisille ja maahanmuuttajille kuin myös vaikkapa kehitysvammaisille ja invalideille – työkyvyn rajoissa tottakai.

Työnantajana itsekin pyrin jatkuvasti oppimaan lisää rekrytoinnista ja oikean työntekijän valinnasta. Omalla alallani, tietotekniikassa, on mahdollista olla melko välitön työntekijää etsiessä. Esille eivät tule koulutodistukset, vaan todellinen taito ja työntekijän oma halua etsiä tapa osoittaa taitonsa. Kiintiöt ovat ehdottomasti poissuljettuja – sukupuoli, ihonväri tai uskonto eivät kuulu rekrytoinnin kriteereihin. Uskonto on luonnollisesti pidettävä poissa työelämästä ja työpaikalta, kuten suomalaisessa työilmapiirissä on jo pitkän aikaa ollut tapana.

On luonnollista, että esimerkiksi opettajan virkaan on varmistuttava hakijan kirjallisesta pätevyydestä ja muutenkin eri aloilla vaatimukset ovat erilaisia. Uskon silti myös kaupungin listoilta löytyvän paljon töitä, jossa käytännön taidot ajavat ohi koulutodistusten. Todistus on kullanarvoinen apu, mutta omat erikoistaidot saattavat olla eri alalta, tai kenties syventäviä niiden aiheiden osalta, mitkä eivät oppisuunnitelmaan kuulu. Ihmiselle on myös annettava mahdollisuus kehittyä alallaan. Kenties uusi osaston esimies löytyisikin talon sisältä eikä ulkopuolelta?

Kaupunki voi toimia esimerkillisenä työnantajana tarjoamalla positiivisen työilmapiirin. Työntekijä ei saa elää jatkuvassa ulkoistusten, rakennemuutosten tai YT-neuvottelujen pelossa. Vaikka näillä voidaankin joskus saada rahallista säästöä, voivat välilliset kulut työntekijöiden huonovointisuuden myötä olla säästöjä suuremmat. Muutoksen on lähdettävä todellisesta tarpeesta – ei konsulttien ajatuksesta. Kaupungin esimerkki voi ulottua myös monenlaiseen tasa-arvoon, joka alkaa kieltäytymällä kiintiöistä ja ihmisten lokeroinnista. Saman työn pitää olla saatavilla kaikille sopiville henkilöille, jälleen kerran ihonväriin, sukupuoleen tai etniseen taustaan katsomatta. Työntekijän on myös pystyttävä luottamaan hyvällä työllä pärjäämiseen. Se tapahtuu oikeudenmukaisilla palkkiojärjestelmillä, aloitteiden asiallisella käsittelyllä, työympäristön viihtyisyyden parantamisella ja ehkäpä ennen kaikkea pitkänjänteisyydellä. Kvartaalitalous ei ole minkään mukavan työpaikan eduksi, ei julkisen eikä yksityisen.

Kun puolestaan sattuu vahinko, käy onnettomuus tai on elämässä vaikeaa, avun on oltava saatavilla. Liian usein apua tarvitseva laitetaan jonoon, ohjataan hoitoon johon hänellä ei ole varaa tai tiputetaan kokonaan kelkasta. Uskon tässäkin ihmisen haluun päästä takaisin kiinni hyödylliseen elämään ja mahdollisuuksien mukaan takaisin tekemisen pariin. Tehokas hoito ja kuntoutus edesauttavat asiaa. Pienin porkkanoin monia ongelmia voidaan myös välttää. Kaupunki voisi huolehtia työmatkalippujen ulottamisesta kaikkien työntekijöiden käyttöön ja polkupyörällä matkustaville on tarjottava turvalliset säilytyspaikat pyörilleen – tällä hetkellä moista etua tarjotaan lähinnä autoilijoille. Sainpa torilla kuulla myös mainion idean polkupyörien huoltopäivistä, jolloin työnantaja maksaisi vaikkapa kerran-pari vuodessa huoltomiehen paikalle yhdeksi päiväksi.

Hyödyllinen vanhus

Jos omat vanhempani ja isovanhempani ovat minkään asteen esimerkkejä, eläkkeelle jäänti vain lisää kierroksia. Hyväkuntoiset vanhukset haluavat puuhata, harrastaa, pitää itseään kunnossa ja myös auttaa toisiaan. Vapaaehtoista työtä tekeviä on rohkaistava ja heidän työ on noteerattava muutakin kun kausittaisten kiitostekstien liitetietona. Huonokuntoiset tarvitsevat hoitoa ja välittämistä. Perustason ihmisarvoihin kuuluvat oikeus kotona asumiseen, oikeus riittävään hoitoon ja oikeus omista asioista päättämiseen.

Tätä aihetta olen puinut tarkemmin tekstissäni palvelut, hoito ja hyvinvointi.

21.09.2008

Vihreys on yksi sanoja, jonka voi löytää yhä useamman puolueen, yhä useamman ehdokkaan iskulauseesta. Ehkä juuri tämän vuoksi halusin sen jättää myös pois. Vihreys ei sinänsä ole hassumpi ajatus. Paitsi että parannamme tulevien sukupolvien elintasoa, parannamme myös ilmanlaatua tässä ja nyt. Energian säästö tarkoittaa vähempiä euroja Venäjän mafian öljytilille ja julkisen liikenteen käyttö voi parhaimmillaan säästää aikaa, rahaa ja hermoja. Moni vihreä ajatus ei ole enää radikaali ja erilainen, vaan hyväksyttävä osa jokapäiväistä elämää, suunnittelua ja kehitystä.

Omia vihreitä aatoksiani olen koittanut tiivistää termiin järkivihreys. Haluan sen olevan sokean ilmastovallankumouksen sijaan fiksumpi, perustellumpi lähtökohta kehitykselle. Ei vihreys olisi noussut näin suuresti pinnalle ilman henkimaailmaa kovempia perusteita. Energian hinnannousu yksistään on riittävä peruste muunmuassa matalaenergiarakentamiselle ja energiaremonteille vanhoissa rakennuksissa. Perusautoilijan budjetin ulottumattomiin piilotettu hybriditekniikkakin voi olla linja-autolle fiksu ratkaisu. Edellä mainituissa etuna on myös kotimaisuus ja parhaimmillaan paikallinen, pahimmillaankin maamme sisäinen työllistävä vaikutus. Investoinnit ovat alussa kovia, mutta mieli kääntyy hymyksi joka kerta sähkön tai öljyn hinnan noustessa. Tällä hetkellä emme kuitenkaan ole energian suhteen lähellekään omavaraisia. Tämäkin fakta on omiaan puoltamaan kotiinpäin pelaamista. Kunnalla on mahdollisuus olla pelaamatta kvartaalitalouden pussiin ja ajatella vaikutuksia pitkässä juoksussa.

Jotkut vihreät tavoitteet eivät omaa yhtä hyviä järkiperusteita. Pahimpia ovat jatkuvaa tukea vaativat investoinnit. Jos tietty energiamuoto voi kilpailla päästökauppa huomioidenkin vain jatkuvalla tuella, se osoittaa vakavaa kestävän kehityksen puutetta. Kun rahasta tekee tiukkaa, tällaiset jatkuvat rahareiät ovat yhä vaarallisempia. Huonossa lykyssä huomaamme pelanneemme itsemme ideologiseen pussiin. Liekö tämä myös tilanne Ruotsissa, jossa pako ydinvoimasta johdattaa energiakriisiin ja etanolipolttoaineen yleistyminen yhä pahempiin saasteisiin? Riski on suuri myös liian innokkaassa kokeellisten tekniikoiden käytössä. Joskus on hyvä näyttää mallia, mutta toinen fiksu idea on katsoa vierestä, kunnes tekniikka on standardoitunut ja sen jatkuvuus voidaan taata.

Nuoremman ikäpolven edustajana haluan toki vihreämmän maailman. Se on asia, jonka valtaosa voinee kuitata aksioomana. Sen vuoksi haluankin, että kehitämme vihreitä ajatuksiamme kestävällä pohjalla. Elämällä ratkaisumallien kanssa nykytilanteessa tässä ja nyt, rakennamme hyvän mallin huomisellekin. Olkoon seassa tuotekehitystä, visiointia, uusia ajatuksia ja monipuolisuutta, mutta selkärangan on rakennuttava varmalle pohjalle. Tänä päivänä, tässä ja nyt yksi näistä varmoista pohjista on ydinvoima, etenkin kun ydinvoimatekniikka jatkaa voimakasta kehitystään. Huomenna kaikki voi olla toisin. Sinä päivänä olen etunenässä valmiina muuttamaan mielipidettäni uuden tiedon ja tekniikan edessä.

Luokka: Ympäristö  | Kommentoi